Niin, siellä minä opin, että ne lupaukset, jotka ovat sitoneet minua niin monta vuotta, eivät ole Jumalan, vaan valheellisen tyranniuden kahleita. Ainoat todelliset lupaukset, niinkuin T:ri Luther sanoo, ovat kasteemme lupaukset, joitten kautta me Kristuksen sotureina hylkäämme mailman, lihan ja perkeleen. Ainoa jumalallinen veljeskunta on kaikkein kristittyin yhteinen veljeskuuta. Kaikki muut pyhät kunnat ovat epäjärjestystä; ei liittoja sisäpuolella kirkkoa, vaan salaliittoja sitä vastaan. Jos armeijassa sotamiehet päättäisivät luopua päällikön asetelmasta ja järjestäisivät itsensä omavaltaisten sääntöjen ja erityisten pukujen mukaan itse-valitsemiensa johdattajien ympäri, eivät he olisi sotamiehiä — he olisivat kapinoitsioita.
Jumalan järjestys on, luullakseni, valtio, joka käsittää kaikki ihmiset, kirkko, joka käsittää kaikki kristityt; ja valtion ydin ja kirkon esikuva on perhe.
Hän luo meidät lapsiksi — pojiksi, tyttäriksi — mieheksi, vaimoksi isäksi, äidiksi. Hän sanoo: tottele vanhempiasi, helli vaimoasi, kunnioita miestäsi, rakasta lapsiasi. Jos olet lapsi, olkoon Herra Nazaretissa kaavanasi; jos olet naineena, olkoon Herra, joka rakasti kirkkoa enemmän kuin henkeänsä, esikuvanasi; jos olet isä taikka äiti, olkoon taivaallinen Isä johdattajanasi. Ja jos me, luopuen jokaisesta pyhästä perhe-rakkauden nimestä, jonka Hän on vahvistanut, ja jokaisesta nöyrästä velvollisuudesta, jonka Hän on selittänyt, mieluisammin liitymme uusiin, erinäisiin mies- tai naiskuntiin, joita vaan samanlainen nimi ja puku yhdistävät, niin emme ole ainoastaan rakastettavia intoilioita — me olemme kapinoitsioita jumalallista järjestystä vastaan ihmiskunnassa.
Tosin Jumala joskus kutsuu jonkun erittäin luopumaan isästä ja äidistä, vaimosta ja lapsista ja kaikista muista, kalliimman rakkauden tähden Häntä kohtaan. Mutta kun Hän kutsuu semmoiseen kohtaloon, tapahtuu se edeskatsomuksen selvän äänen taikka vainomuksen katkeran huudon kautta; ja silloin martyrin taikka apostolin yksinäinen tie on yhtä paljon kuuliaisuuden nöyrä, yksinkertainen tie, kuin äidin taikka lapsen. Martyrin kruunu on vihitty samalla pyhällä öljyllä, jolla morsiamen, äidin, lapsen pää voidellaan — rakkauden ja kuuliaisuuden vihki. Muuta vihkiä ei löydy. mikä ei ole velvollisuutta, on syntiä; kaikki, mikä ei ole kuuliaisuutta, on kuulemattomuutta; kaikki, mikä ei ole rakkaudesta, on meistä itsestä: joka kruunaa itsensä orjantappuroilla luostarissa, on yhtä itsekäs, kuin se, joka kruunaa itsensä muuri-vehriällä juomingissa.
Sentähden minä luovun kaavusta ja luostarista ijäksi. Minä en ole enää veli Sebastian St. Augustinin Eremitein veljeskunnasta. Minä olen Fredrik Cotta, Margareta Cottan poika, Elsan ja Theklan veli Fritz. Minä en ole enää munkki. Minä olen kristitty. Minä en ole enää vannotettu Augustinilainen. Minä olen kastettu kristitty, pyhitetty Kristukselle äitini sylistä, yhdistetty Häneen miehuuden ikäni uskon kautta. Tästälähin minä en aio järjestää elämääni erinäisten, totuttujen sääntöjen mukaan, joita eräs vuosisatoja sitten kuollut mies määräsi. Vaan päivästä päivään koetan minä antaa itseni, ruumiini, sieluni ja henkeni kaikkivaltiaan, rakastavan Jumalani elävälle tahdolle, sanoen Hänelle joka aamu: "anna minulle tänään minun jokapäiväinen leipäni. Osoita minulle tänään minun jokapäiväinen työni." Eikä Hän koskaan unhota kuulla, vaikka minä kuinka usein unhottaisin pyytää.
Minulla oli vankihuoneessani yltäkyllin aikaa näihin ajatuksiin, sillä niinä kolmena viikkona, kuin olin siellä, käytiin vaan kahdesti minun tykönäni, paitsi että joka aamu ääneti laskettiin leipää ja vettä ovesta sisään. Molemmat kerrat oli se minun ystäväni, vanha munkki, joka ensin oli kertonut minulle Johan von Weselistä.
Ensi kerralla hän tuli (sanoi hän) kehoittamaan minua peruuttamaan. Mutta mitä hyvänsä hän aikoi, vähän hän peruuttamisesta puhui — paljoa enemmän omasta heikkoudestaan, joka esti häntä samaa totuutta tunnustamasta.
Toisella kertaa toi hän minulle valhepuvun ja ilmoitti, että hän oli laittanut kaikki valmiiksi samaksi yöksi pakoani varten. Kun siis kuulin, kuinka suurten ovien tukevat teljet kalisivat viimeisen kerran pitkissä kivikäytävissä, ja olin odottanut, kunnes viimeinen jalan kapse taukosi ja eri kammioin ovet kaikki suljettiin eikä risaustakaan enää kuulunut koko rakennuksessa, riisuin päältäni munkin päähineen ja kaavun ja pu'in ylleni sen porvarinpuvun, joka oli minulle hankittu.
Tämä oli minulle iloinen ja juhlallinen toimitus, ja yksinäni vankihuoneessani lankesin kivilattialle ja kiitin Häntä, joka lunastavan kuolemansa ja vapaan Henkensä pelastavan sanan kautta oli tehnyt minut vapaaksi mieheksi, niin, monta vertaa parempi, vapautetuksi mieheksensä.
Se ruumiillinen vapaus, jota minä odotin, oli minulle todella vähäinen lahja, verrattuna siihen sydämen vapauteen, joka minulla jo oli. Kun panin päälleni tämän maalien elämän tavallisen puvun, tuntui niinkuin minua olisi juhlallisesti hankittu Jumalan kaupungin ja valtakunnan vapaudella. Tästedes minä en ollut minkään ahdas-rajaisen, eroitetun luokan, vaan yhteisen perheen jäsen; minä en palellut enää yksinäisellä korkeudella, vaan astuin jokapäiväisen velvollisuuden alhaista polkua; auttaakseni veljiäni, ei niinkuin ihmiset, jotka runsaan pöydän äärestä heittävät murusia kerjäläisille ja koirille, vaan eläen heidän parissaan — jakaen elämän leipääni heidän kanssaan; ei enää niinkuin edelläkäviä erämaassa, vaan niinkuin mestari kaduilla, valtateillä ja ihmisten kodoissa; vaatimatta mitään korkeampaa nimeä, kuin Jumalan kuvaksi luodun ja Adamin kaltaiseksi syntyneen ihmisen; pyytämättä mitään korkeampaa arvoa, kuin kristityn, joka lunastettiin Kristuksen veren kautta ja uudestaan synnytettiin Hänen taivaallisen kuvansa yhtäläisyyteen. Niin, tämä halpa porvarinpuku oli minulle niinkuin vapautetun miehen tunnusmerkki, niinkuin sotamiehen asu, niinkuin vapautetun ritarin haarniskat, ritarin, joka oli samalla vapaa mies ja palvelia; ja iloisella sydämellä astuin minä, kun vanha munkki palasi, hänen perässään, jättäen munkinkaapuni kammion nurkkaan, niinkuin vanhan, hengettömän elämäni kuoren.