"Minä jatkan matkaani. Jos keisarin rippi-isällä on jotakin sanomista minulle, sopii hänen sanoa se Wormsissa. Minä menen siihen paikkaan, johon minä olen kutsuttu."
Ja hän kulki eteenpäin, jättäen ystävällisen lähettiläskunnan tyhjin toimin palaamaan Ebernburgiin.
Minä en luopunut hänestä. Tiellä muutamat niistä, jotka olivat kaivanneet häntä, juttelivat kuinka häntä oli matkalla innokkaasti tervehditty ja turhaan vedet silmissä rukoiltu pysähtymään; kuinka moni oli varoittanut häntä lähtemästä poltinlavalle ja itkenyt, koska eivät enää saisi nähdä hänen kasvojaan; kuinka hän oli kovassa ruumiillisessa heikkoudessa ja kivussa, keskellä suostumushuutoja ja kyyneliä, kulkenut levollisena ja lujana, siunaten pikku lapsia niissä kouluissa, joissa hän kävi, ja käskien heitä tutkimaan raamatuita, lohduttaen pelokkaita ja vanhoja, kehoittaen kaikkien sydämiä uskoon ja rukoukseen, sekä rohkeutensa ja luottamuksensa kautta aivan usein muuttaen vihollisia ystäviksi.
"Tekö se olette, joka aiotte kukistaa paavin vallan?" kysyi muuan sotamies, puhutellen häntä halveksien jossakin seisauspaikassa; "millä lailla te sen teette?"
"Minä luotan Jumalaan Kaikkivaltiaasen, jonka käsky minulla on", hän vastasi.
Ja sotamies lausui kunnioittavaisesti:
"Minä palvelen keisari Kaarloa; teidän Herranne on suurempi, kuin minun."
Yksi ryntäys vielä odotti T:ri Lutheria, ennenkuin hän pääsi matkan päähän. Se tuli ystävällisiltä huulilta. Kun hän ehti likelle Wormsia, lähestyi sanansaattaja, jonka hänen uskollinen ystävänsä ja vaaliruhtinaan hovisaarnaaja Spalatin oli lähettänyt, meitä nopeasti ratsastaen ja pyysi, ettei hän millään lailla ajattelisi kaupunkiin menoa.
Tohtorin vanha, kiivas puhetapa palasi jälleen, kun tämmöinen kiusaus kohtasi häntä niin lähellä määräpaikkaa.
"Mene", vastasi hän, "ja sano herrallesi, että vaikka olisi yhtä monta perkelettä, kuin tiiltä katoilla, astun minä kuitenkin sisään."