Sillä aikaa, kuin hän vielä oleskeli Wormsissa, väittivät Romalaiset kovasti, että hänen uppiniskaisuutensa oli tehnyt keisarin suojeluskirjan voimattomaksi; muutamat saksalaisetkin ruhtinaat vaativat, että hän pantaisiin kiinni; ja hän pelastui vaan toisten ankarien muistutusten kautta, jotka ilmoittivat, että he eivät koskaan sallisi Saksan kunniaa tällä tapaa häväistävän.
Samalla haavaa tekivät mitä viekkaimpia yrityksiä saadaksensa häntä peruuttamaan oppiansa taikka luopumaan suojelus-kirjastaan, että näyttäisi siltä, kuin hän olisi taipuvainen antamaan julkisen keskustelun ratkaista asian. Tämä viimeinen ehdoitus, joka kysyi T:ri Lutherin luottamusta siihen totuuteen, jonka puolesta hän oli valmis kuolemaan, oli vähällä saada hänen suostumuksensa. Mutta muuan ritari, joka oli läsnä, kun se tehtiin, huomasi ansan ja heitti papin, joka toi esiin sen, rajusti ulos huoneesta.
Kuitenkin kaikissa heidän päällekarkauksissaan, petollisissa taikka suorissa, pysyi T:ri Luther tyvenenä ja lujana, uhkauksista huolimatta, valmiina ottamaan korviinsa kaikkia kohtuullisia ehdoituksia.
Keskellä kaikkia hienontapaisia hovimiehiä ja ylpeitä ruhtinaita ja pappeja näytti hän minusta seisovan kuin keisarin hovin lähettiläs keskellä halvan maakunnan mitättömiä virkamiehiä. Hänen käytöksessänsä oli semmoisen miehen jalous, joka on tottunut korkeampaan seuraan, kuin niitten, jotka häntä ympäröivät; joka jokaiselle antaa hänelle tulevan arvon; joka ei huoli personallisista loukkauksista, mutta on taipumaton jokaisessa asiassa, joka koskee hänen herransa kunniaan.
Ne meistä, jotka olivat tunteneet hänet entisinä aikoina, näkivät hänessä koko sen yksinkertaisuuden, syvän vakavuuden ja lapsellisen mieltymyksen viattomiin huveihin, jonka olimme tunteneet hänessä vanhastaan. Se oli meidän vanha ystävämme Martin Luther, mutta näytti siltä, kuin meidän Lutherimme olisi palannut luoksemme jostakin taivaan asunnosta; semmoinen rauha ja ylennys asui kaikissa, mitä hän sanoi. Tapaus erittäin kummastutti minua. Kun se lasi, josta hän juuri aikoi juoda erään paavilaisen, Trierin arkkipiispan, pidoissa, särkyi hänen kädessään, kun hän teki ristinmerkin sen yli, ja hänen ystävänsä huudahtivat: "myrkkyä", arveli hän (joka muutoin on niin valmis kaikissa asioissa näkemään luonnollista vaikutusta) hätäilemättä, että "lasi oli epäilemättä särkynyt siitä syystä, että se oli pistetty kylmään veteen liian pian pesemisen jälkeen."
Hänen rohkeutensa ei ollut mikään voimakkaan luonnon ponnistus. Hän luotti vaan Jumalaan eikä todellakaan pelännyt mitään.
Ja nyt hän on mennyt.
Olkoon hän ystävien taikka vihollisten käsissä, vieraanvaraisessa turvapaikassa, niinkuin tämä, taikka toivottomassa, salaisessa vankeudessa, meiltä on hän kumminkin hetkeksi kuollut. Ei mikään osan-oton eikä neuvon sana kulje meidän välillämme. Se ääni, jota kuunnellakseen koko Saksa pidätti henkeänsä, on vaiennut.
Paavi on kironnut hänet, keisari julistanut valtio-pannaan; hän on häväisty väärä-uskolaiseksi, tuomittu petturiksi, parjattu keisarin omassa julistuksessa "hulluksi, Jumalan pilkkaajaksi, munkkikaapuun puetuksi perkeleeksi." Maankavallukseksi katsotaan, jos antaa hänelle ruokaa tai suojaa, ja ansioksi, jos jättää hänet surmattavaksi. Eikä hän, jos hän vielä on hengissä, voi näihin vastata sanaakaan.
Sillä välin kootaan toiselta puolen jok'ikinen hänen sanansa ja pidetään yhtä pyhänä, kuin kuolevan isän viimeiset sanat. Se jalo kirja, jonka hän kirjoitti aatelistolle ja jossa hän kertoo ilmestymisestään valtiopäivien edessä, säilytetään, niinkuin aarre, jokaisessa kodissa.