Kuitenkin saamme muutamat meistä vähäisen toivoa hänen viimeisestä kirjeestään Lucas Cranach'ille Frankfurtiin. Siinä hän sanoo:
"Juutalaiset laulakoot kerran vielä 'Jo! Jo!' mutta meillekin tulee pääsiäispäivä, ja silloin me veisaamme Hallelujaa. Vähäinen aika meidän täytyy olla ääneti ja kärsiä. 'Vähän ajan perästä', sanoi Kristus, 'ettekä näe minua; ja taas vähän ajan perästä te näette minun.' Minä toivon, että niin käy nytkin. Mutta tapahtukoon Jumalan tahto, joka on paras kaikissa asioissa, tässä niinkuin taivaassa ja maan päällä. Amen."
Moni meistä luulee, että tässä on vähäinen vihjaus niille, jotka rakastavat häntä, että hän tiesi, mikä oli hänen edessään ja että hän lyhyen ja turvallisen poissa-olon perästä, "kunnes tämä tyrannius menee ohitse", on oleva kerran vielä meidän parissamme.
Minä kumminkin ajattelen niin ja rukoilen, että tämä vaiti-olon aika olkoon hänelle semmoinen aika, jona hän likeisesti seurustelee Jumalan kanssa ja josta hän tulee esiin virvoitettuna ja vahvistettuna johdattamaan ja auttamaan meitä kaikkia.
Ja tällä välin aukenee minulle työ-ala, joka tosin ei ole vaaroja vailla, mutta täynnä hurskasta iloa. T:ri Lutherin opin ystävät ovat hankkineet minulle useita kappalia hänen kirjoistaan ja lentolehdistään sekä latinan että saksan kielellä, ja minun tulee kulkukauppiaana myydä niitä ympäri koko Saksaa ja kaikissa maissa, joihin suinkin pääsen.
Minun on määrä lähteä huomenna; reppuni ja hihnani ovat minusta paljoa kunniakkaampi taakka, kuin minkään ruhtinaan sota-asu; halpa laukkumiehen takkini ja sauvani ovat paljoa pyhempi puku, kuin minkään kardinalin kaapu tai pilgrimin vaatteet.
Sillä enkö minä ole pilgrimi siihen kaupunkiin, jolla on perustus? Eikö minun ikeeni ole Kristuksen ies? ja enkö minä jakele janoaville ja orjuutetuille ihmisille sitä elämän vettä ja sitä totuutta, joka vapauttaa sydämen?
Schwarzwaldissa, Toukokuulla 1521.
Vaeltavan elämäni ensimäinen viikko on ohitse. Tänään matkani käy pitkin Schwarzwaldin yksinäisiä teitä, joita yksitoista vuotta sitten kuljin T:ri Martin Lutherin seurassa pilgrimi-retkellämme Romaan. Me olimme silloin molemmat puetut munkin päähineesen ja kaapuun. Molemmat olimme hartaita paavin alamaisia ja olisimme kammoneet hänen anathemaansa, niinkuin syvintä häväistystä. Kuitenkin kantoi Martin Luther juuri siihen aikaan sydämessään elävän siemenen kaikkeen siihen, mikä nyt kiihdyttää ihmisten sydämiä Pommerista Espanjaan asti. Hän oli jo Kristuksessa vapautettu, ja hän tiesi sen. Pyhä Raamattu oli jo hänelle totuuden ainoa, elävä lähde. Uskoen yksinkertaisesti Häneen, joka kuoli — hurskas epähurskaitten tähden — oli hän ilman mitään saanut syntinsä anteeksi. Hänen rukouksensa oli semmoisen luottavaisen lapsen rukous, joka lepää Isän sylissä ja nöyrästi astuu Hänen vieressänsä. Hän tiesi jo Kristuksen Rippi-isäksi ja Papiksi; Pyhän Hengen personalliseksi opettajaksi Hänen oman Sanansa kautta.
Vanhojen uskonmenojen kahleet tosin ympäröivät häntä vielä, mutta vaan niin kuin ruskeat verhot yhä peittävät monta paisuvaa nuoren lehden umpua, sillä välin kuin toiset tänä kevät-aamuna puhkesivat ja aukenivat, minun astuessani hiljaisia, viheriöitä metsä-polkuja. Vapauttamisen hetki näyttää aina ohitse menevän silmissä suurelta, äkkinäiseltä ponnistukselta, mutta ne, jotka ovat nähneet vankeutetun ummun verkkaisen paisumisen, tietävät, että se viimeinen elon jännitys, joka katkoo helpeiset kääreet, on vaan silmänräpäys siinä tuskin huomattavassa, mutta alinomaisessa edistyksessä, jossa itse talven näennäinen kuolema oli askel.