"Kerrotaan, että hänen elämänsä on nuhteeton, eikö niin?" hän kysyi.
"Hänen katkerimmat vihollisensakin myöntävät, että niin on", minä vastasin.
"Hän puhui urhoollisen miehen tavalla valtiopäivien edessä", hän jatkoi; "vakavasti ja tyvenesti, niinkuin kunnon miehet puhuvat, jotka ovat valmiit pysymään kiinni sanoissansa. Ei Kastilian aatelismieskään olisi puhunut suuremmalla arvokkaisuudella, kuin tämä talonpojan poika. Italialaiset papit ajattelivat toisin; mutta se kaunopuheisuus, joka itkettää tyttöjä saarnastuoleista, ei ole se keino, joka soveltuu miesten neuvotteluihin. Tämä munkki oli oppinut puhetaitonsa korkeammassa koulussa. Jos joskus vielä tapaatte T:ri Lutherin", lisäsi hän, "kertokaat hänelle, että muutamat Espanjalaiset keisarin hovissakin soivat hänelle hyvää."
Ja täällä Parisissa minä näen joukon hurskaita ja oppineita miehiä, Lefevre'n, Farel'in ja Meaux'in piispan Briçonnet'in, jotka paraikaa ahkerasti kääntävät ja levittävät Lutherin ja Melancthonin kirjoja. He sanovat jo ennen Jumalan omasta kirjasta oppineensa sen totuuden, jonka ne sisältävät, nimittäin, että ihminen vanhurskaaksi tehdään uskonsa kautta ristiin-naulittuun Vapahtajaan, joka vanhurskaus johdattaa Hänelle pyhitettyyn elämään. Mutta vaikka Franskalaiset eivät hevin myönnä mitään ulkomaista eteväksi ja halveksien katsovat alas meihin sivistymättömiin Saksalaisiin, tervehtivät franskalaiset papit kuitenkin Lutheria opettajaksi ja veljeksi ja ovat yhtä uuteliaat kuuntelemaan kaikkia vähäisiä seikkoja hänen elämästään, kuin hänen maanmiehensä jokaisessa kaupungissa ja hiljaisessa kylässä koko Saksassa.
He kertovat minulle myöskin, että kuninkaan oma sisar, kaunis ja oppinut herttuatar Margareta de Valois lukee T:ri Lutherin kirjoja ja pitää niitä suuressa arvossa.
Totta puhuen minä ajattelen välisti, että jos hän, niinkuin hän muutamia vuosia sitten ajatteli, olisi muuttanut Wittenbergistä Parisiin, olisi hän täällä saanut jalon vaikutus-alan. Kansa on niin suora puheessaan, heidän tunteensa ja käsityksensä ovat niin nopeat; ja heidän selvä, terävä järkensä huomaa paljon pikemmin petoksen, kuin meidän pohjolaisten kuivakiskoinen, hidas ymmärrys.
Baselissa.
Ennenkuin lähdin Ebernburgista, oli ritari Ulrich von Hutten hartaasti ottanut osaa yritykseeni; hän kehoitti minua erittäin etsimään Erasmusta, jos kerta joutuisin Schweitziin; ja oli itse pannut muutamia kappaleita Erasmuksen saarnoista "Hulluuden Ylistys" kirjojeni joukkoon.
Minä olen suuresti mieltynyt tähän urheaan ritariin. Minä en koskaan unhota sitä jaloa kirjettä, jonka hän lähetti Lutherille, ennenkuin tämä ilmestyi valtiopäivillä: "_Herra kuulkoon sinua hädän päivänä: Jakobin Jumalan nimi olkoon sinun suojasi. Oi rakastettu Lutherini, kunnioitettu isäni, älä pelkää; ole luja. Taistele miehuullisesti Kristuksen puolesta. Mitä minuun tulee, aion minä myöskin taistella uljaasti. Tehköön Jumala, että saisin nähdä, kuinka he rypistävät otsaansa… Kristus varjelkoon sinua."
Niin tämä kiivas soturi olisi varmaan riemuinnut, jos hän olisi nähnyt, kuinka hämmentyneet viholliset silloin rypistivät otsaansa; mutta hän oli siihen aikaan estetty hovia lähestymästä. Lutherin uljas ja ylevä puollustus täytti hänet hartaammalla ihastuksella. Hän väitti, että tohtori oli parempi soturi, kuin kukaan ritari. Kun kuulimme, että T:ri Luther oli kadonnut, olisi hän tahtonut koota joukon rohkeita miehiä, semmoisia, kuin hän itse, ja kulkea koko maan häntä hakeakseen. Huttenin aikomukset olivat korkeat ja puhtaat. Hänessä ei ollut mitään alhaista ja pikkumielistä kunnianhimoa. Miekalla ja kynällä oli hän taistellut sortoa ja tekopyhyyttä vastaan. Roman hovi inhotti häntä etupäässä sentähden, että se oli ulkomainen ies; turmeltunut papisto sentähden, että se oli kotimainen vallan-anastus. Hän ajatteli ritarikuntaa jaloksi laitokseksi, ja luuli, että hänen säätynsä, valistuneena tiedon ja innostuneena vapaan ja ylevän uskon kautta, vasta vapauttaisi Saksan ja koko kristikunnan. Personallista vaaraa hän ei katsonut miksikään eikä myöskään personallisia etuja.