Kuitenkin, vaikka hän oli niin uskalias ja hänellä oli niin korkeat pyrinnöt, luulen minä tuskin, että hän itse toivoi pääsevänsä idealisen ritarikuntansa sankariksi. Hänellä ei ollut kyllin oikean, täydellisen ritarin itsehillintöä. Kun hän itsekseen kuvaili semmoista kristikuntaa, josta vääryys ja ahneus olivat karkoitetut ja jossa idealinen ritaristo piti valtaa, tuli hänen mielestään urhoollisen, hyvän Ebernburgin herran, Frans von Sickingen'in, ja hänen hurskaan puolisonsa, pystyttää se lippu, jonka ympärille Ulrich ja kaikki rehelliset miehet maassa kokoontuisivat. Luther, Erasmus ja Sickingen — nämät kolmen säädyn, pappiuden, opin ja ritariuden, edustajat — ne uudistakoot mailman, ajatteli hän.
Erasmus oli aloittanut työn, kun hän viritti valon opin pyhyyteen.
Luther oli jatkanut sitä, kun hän levitti valon kansaan. Ritarein tuli
päättää se, kun he väkisin hajottivat pimeyden voimat. Taistelo on
Erasmuksen kauhu. Se on Lutherin pakko. Se on Huttenin huvitus.
Minä en kuitenkaan odottanut, että Erasmus pitäisi suurta väliä minun toimellani. Tuntui minusta, kuin Hutten, kun hän ihmetteli tämän terävää, loistavaa neroa, olisi luullut oman lämpimän ja miehuullisen sydämensä tulen olevan hänessäkin. Minä päätin kuitenkin käydä hänen luonansa Baselissa.
Asianhaarat päästivat minut siitä vaivasta.
Kun juuri astuin kaupunkiin melkein tyhjällä repulla, jonka toivoin saavani täyteen Frodeniuksen kirjapainossa, ratsasti vanhanpuolinen, koukkuselkäinen herra, joka näytti lukumieheltä, verkalleen minun ohitseni. Hän oli puettu tohtorin takkiin ja leveällä nahkaremmalla varustettuun hattuun. Hänen terävät, pienet, mustat silmänsä tarkastivat minua ja taakkaani hetken aikaa, ja sitten, kiristäen ohjaksia, yhtyi hän minuun ja lausui lempeällä äänellä ja kohteliaalla tavalla: "me kuulumme samaan ammattiin, ystävä. Me teemme ja te myytte kirjoja. Mitä teillä repussanne on?"
Minä otin esiin kolme kappalta jälellä olevista kirjoistani. Yksi oli
Lutherin "Kommentarit Galatalais-epistolaan;" toiset hänen
"Selityksensä Herran Rukouksesta" sekä hänen "Kirjeensä Saksan
Aatelistolle."
Ratsastajan otsa synkistyi hiukan ja hän katseli minua epäluulolla.
"Ne, jotka kapinan hetkenä varustavat kansaa ampuvaroilla, tekevät sitä harvoin omalla edesvastauksellaan", hän lausui. "Nuori mies, te ajatte vaarallisia asioita ja tekisitte hyvin, jos laskisitte maksot."
"Minä olen laskenut maksot", vastasin minä, "ja kohtaan iloisesti vaaraa."
"Hyvä, hyvä", hän vastasi; "muutamat syntyivät sotakenttiä, toiset martyrinkuolemaa varten; toiset ei kumpaakaan varten. Pysyköön kukin virassaan: