Talonpoikien tila tuskastuttaa Chriemhildiä ja minua julmasti. Hänellä ja Ulrichilla oli tuhansia tuumia heidän hyväksensä, kun muuttivat tänne asumaan; mutta Chriemhildin aika menee tätä nykyä melkein kokonaan vähäisen ritarillisen olennon kasvatukseen, joka tuli mailmaan kaksi kuukautta sitten ja jonka luullaan vähäisessä personassaan yhdistävän kaikkien Gersdorfein kaikki vanhat hyvät avut Schönbergeistä puhumatta. Hän ei ole, niin rouva Hermentrud vakuuttaa, muotonsa puolesta vähintäkään Cottan suvun näköinen. Eikä minun käy kieltäminen, että hänessä on silminnähtäviä merkkejä siitä aristokratillisesta luonnosta ja ylevästä vallanhimosta, joka toisinaan oli omainen äidin-äidilleni ja epäilemättä on ollut kaikille Gersdorfeille Adamin päivistä taikka ainakin Babelin ajoista. Taammaksi ei luullakseni juuri monta sukuperää saa johdatetuksi, paitsi yleisellä tavalla Noach'iin. Mutta se on suuri kunnia minulle, kun saan, vaikka halvimmalla tavalla, olla sukua tämmöisen erinomaisen, pikkuisen olennon kanssa. Minä toivon, että siitä aikaa myöten heijastun hiukan aatelisuutta minunkin porvarilliseen luontooni; ja tällä välin Chriemhild ja minä näissä armaissa lapsenkasvoissa salaisesti huomaamme selvää yhtäläisyyttä äidin-äitimme, vieläpä kalliin, hilpeän, sokean isäni kanssa. Siitä on todella suuri lohdutus, että isämme valitsi nimemme runoelmista, tähdistä ja aatelispyhimysten kalenterista eikä halvasta Cottan sukupuusta.
Ulrich ei ole millään lailla luopunut aikomuksestaan hyödyttää niitä talonpoikia, jotka elävät hänen setänsä aluskunnassa. Mutta häntä kohtaa enemmän vastusta, kuin hän odotti. Vaikka vanha ritari kyllä on valmis kuuntelemaan kaikkia syytöksiä velttoja pappeja ja laiskoja munkkeja vastaan (erittäin sen luostarin, jonka metsästysmaat ovat lähellä hänen omia maitansa), ei hän kuitenkaan suostu mihinkään muutokseen missään asiassa. Hän sanoo, että on vaikea kyllä suistaa talonpoikia, niinkuin asiat nyt ovat; että, jos heitä opetetaan ajattelemaan itseksensä, ei metsänriista eikä mikään muu enää ole turvassa. He rupeavat käyttämään raamatun lauseita kaikenlaisissa väärissä merkityksissä laillisia herrojansa vastaan ja ehkäpä vielä epäilemään perittyjen sotien oikeutta sekä kieltäytymään seuraamasta ritarinsa lippua tappelutanterelle.
Mitä uskontoon tulee, on hän aivan varma, että Ave ja Pater on kaikki, mitä heiltä sopii vaatia. Rouva Hermentrud puolestansa epäilee kovasti, onko se oikein, kun nyt on ruvettu kirjoittamaan kirjoja ja lukemaan rukouksia yhteisen kansan kielellä. Kansa alkaa luulla itsensä yhtä viisaaksi, kuin papit, ja kukaties viisaammaksi, kuin heidän herransa.
Mutta ennen kaikkia on Ulrich pettynyt itse talonpoikien suhteen. Nämät näyttävät huolivan yhtä vähän edistymisestään, kuin herrat heistä, ja epäilevät, niin että oikein suututtaa, kaikkia niitä yrityksiä heidän hyväkseen, jotka saavat alkunsa linnasta. Mitä siihen tulee, että heidän lapsiansa opetetaan lukemaan, katsovat he sitä oikeuttensa loukkaukseksi ja nurisevat, että, jos he seuraavat aatelistoa metsästyksissä ja sodissa, viljelevät heidän maitaan ja sunnuntaisin käyvät messussa, on loppu-aika heidän omansa, ja pappi tai ritari tekee väärin, jos hän vaatii heiltä enemmän.
Minä pelkään, että sitä kestää kauan, ennenkuin heidän unteliaan, raskaan elämänsä karkea, kuivettunut kuori särkyy; vaan kuitenkin ovat elämän sanat aiotut yhtä paljon heille, kuin meille! Ja yksi suuri vastus on minusta siinä, että, jos he oppisivat lukemaan, löytyy niin vähän jumalisia kirjoja Saksan kielellä. Mitä niitä löytyy, joita he pystyvät ymmärtämään, paitsi muutamia T:ri Lutherin kirjoituksia? Saati vaan joku ottaisi kääntääksensä kertomuksen Herramme ja Hänen apostoleinsa sanoista ja teoista, silloin maksaisi vaivan opettaa kaikkia lukemaan.
Ja jos vaan saisimme heidät luottamaan itseemme! Kaiken tämän kylmäkiskoisuuden takana on varmaan ajatusta, ja me tiedämme, että on rakkautta. Raskas se perintö on, jonka Gersdorfien pitkä sukusarja on jättänyt nykyiselle polvikunnalle — nämät väkivallan ja vääryyden ja keskinäisen epäluottamuksen muistot. Kuitenkin sanoo Ulrich, että se on tavallista koko maassa. Useat aatelisten vanhat etu-oikeudet olivat kauhean rasittavat kovissa taikka surkeilemattomissa käsissä.
Kaikkein paras työ-ala näyttää nyt olevan perheen palveliat. Tavataan paljon personallista rakkautta; ja Ulrichin hurskaan äidin muisto näyttää jättäneen jälkeensä sen uskon hyvyyden olemiseen, joka on yksi hurskaan elämän kalliimpia lahjoja.
Talonpojatkin kylässä puhuvat lempeästi hänestä ja niistä rohdoista, joita hänen oli tapa keittää metsäkasveista ja omilla käsillänsä jaella sairaille. Linnassa kerrotaan myöskin eräästä kauniista neidosta, Beatricestä, joka kävi mökeissä ja levitti päivänpaistetta, mihin hyvänsä hän tuli. Mutta hän katosi, puhutaan, monta vuotta takaperin; ja perheen vanha imettäjä pudistaa päätänsä, kun hän juttelee minulle, kuinka neiti Beatricen sydän särkyi, kun hän perhe-riitojen tähden eroitettiin sulhostansa; ja sen jälkeen hän meni Nimptschenin luostariin ja on siitä saakka ollut kuolleena mailmalle.
Nimptschen! se on se elävä hauta, jossa meidän kallis Evamme on haudattuna. Vaan kuitenkin minä olen varma, että missä hän on, siinä ei voi olla mikään kuoleman hauta. Hän tuopi elämää ja siunausta muassaan. Minä aion kirjoittaa hänelle, erittäin tästä onnettomasta Beatrice raukasta.
Ylipään eivät talonpojat näytä epäilevän Gersdorfin perheen naisia niin paljon, kuin miehiä. He kuuntelevat usein tarkasti minuakin. Ja kun Chriemhild pääsee käymään vähän enemmän heidän luonansa, toivon, että paremmat päivät koittavat.