Elokuulla 1521.
Tänä aamuna meillä oli kummallinen yhtymys. Muutamia päiviä sitten saimme Wittenbergistä salaisen tiedon, että Luther on elossa ja ystävien turvassa likellä meitä. Tänään Ulrich ja minä ratsastimme metsän lävitse Eisenachia päin yhteen syrjäiseen Gersdorfien maataloon, kun kuulimme poikki laakson metsätorven ynnä ajavien koirien haukunnan. Hetken perästä eroitimme puitten lomasta, kuinka metsästäjäparvi lähestyi meitä, vastapäistä pengertä ylös. Syrjäpuolella seurasta ja likempänä meitä seisoi soukalla paikalla laaksossa ritarin hattuun ja sulkiin puettu mies, joka nähtävästi katseli ajoa, niinkuin mekin. Kun paraikaa silmäilimme häntä, pakeni säikähtänyt jäniksen poika häntä kohtaan ja kyykistyi maahan hänen jalkojensa viereen. Hän notkistui alas, otti varovasti ylös sen, pisti sen takkinsa pitkään hiaan ja astui pikaisesti sivulle. Seuraavana silmänräpäyksenä töyväsivät kuitenkin metsästäjät häntä päin, koirat vainusivat jäniksen pojan, iskivät siihen sen turvapaikassa, kiskaisivat sen alas ja tappoivat sen.
Tämä erinomainen pikku tapaus, tämä inhimillinen olento, joka asettui vainotun eikä vainoajien puolelle, herätti huomiotamme. Tukevassa vartalossa ja rivakassa astunnassa oli myöskin jotakin, joka kummallisella tavalla muistutti meitä jostakusta tuttavasta. Meidän tuli kulkea laakson kautta, ja Ulrich poikkesi tervehtimään vierasta ritaria. Tuokion perästä palasi hän luokseni ja kuiskasi:
"Se on Martin Luther!"
Me emme malttaneet olla vielä kertaa katsomatta hänen suopeita, rehellisiä kasvojaan, vaan ratsastimme likelle häntä ja kumarsimme häntä.
Hän hymyili meille osoitteeksi, että hän tunsi meidät, ja pannen kätensä Ulrichin satulalle, hän lausui leppeästi: "metsästys on kuvaus korkeammista asioista. Katsokaat kuinka, niinkuin nämät saaliinhimoiset koirat veivät jänisparkani hänen turvapaikastaan, saatana riehuu sieluja vastaan ja koettaa riistää jo pelastetuitakin heidän piilopaikastaan. Mutta se käsivarsi, joka tallettaa heitä, on väkevämpi, kuin minun. Minä olen kyllästynyt tämänkaltaiseen metsänpyyntiin", hän lisäsi, "suloisempaa kuin näitten viattomien luontokappalten ajo, on niitten karhujen, susien, metsäkarjujen ja kettujen hätyyttäminen, jotka hävittävät kirkkoa. Ja senkaltaisia raatelevia petoja löytyy yltäkyllin mailmassa."
Sydämeni oli täynnä sääliä niitten talonpoika-raukkojen suhteen, joita olin nykyisin nähnyt. Minä en ole koskaan pelännyt T:ri Lutheria, ja tämä tilaisuus oli liian kallis jäämään käyttämättä. Minusta tuntuu aina mitä luonnollisimmalta asialta mailmassa avata sydäntänsä hänelle. Hän ymmärsi niin nopeasti ja niin täydellisesti. Kun hän sanoi meille hyvästi, lausuin minä siis (hätäisellä, ajattelemattomalla tavallani, pelkään):
"Rakas T:ri Luther, talonpoika-raukat täällä ovat niin taitamattomia! ja minulla on tuskin mitään heille luettavaa, jota he voivat ymmärtää. Käskekäät, minä rukoilen teitä, jonkun kääntää evankeliumeita Saksan kielelle heille; semmoiselle Saksan kuin teidän 'Selityksenne Maarian Ylistyslaulusta' taikka 'Herran Rukouksesta', sen kaikki ymmärtävät."
Hän hymyili ja sanoi hyvänsävyisesti:
"Se on tekeillä, lapseni. Minä koetan Patmos tornissani kerran vielä paljastaa Jumalan Ilmestyksen yhteiselle kansalle; ja epäilemättä he sitä ilolla kuulevat. Tämä kirja yksistänsä on se aurinko, josta kaikki todelliset opettajat tuovat valonsa. Minä soisin, että se olisi käännetty jokaisen ihmisen kielelle, että sitä pidettäisiin jokaisen kädessä, luettaisiin jokaisen silmillä, kuunneltaisiin jokaisen korvalla, säilytettäisiin jokaisen sydämessä. Ja minä toivon, että niin vielä käy."