Helmikuun 10 p. 1522.
Sisar Beatrice on kuollut vähän aikaa sairastettuaan. Lempeä, kärsivällinen henki on päässyt lepoon.
Vaikea on ajatella tätä sorrettua ja arkaa sydäntä iloiseksi edes taivaassa. Minä en voi ajatella häntä muuksi, kuin semmoiseksi, joka on levossa.
Eräänä yönä hänen kuolemansa jälkeen minulla oli uni, jossa näin hänen astuvan taivaasen. Minä näin hänen valkoisessa hameessa ja hunnussa verkalleen nousevan ylös kaupungin portille. Hänen päänsä ja silmänsä olivat painuneet alaspäin eikä hän näyttänyt rohkenevan katsella helmisiä portteja, ei senkään vertaa, että hän olisi tietänyt, olivatko ne auki vai kiinni. Mutta kaksi enkeliä, kaksi taivaan leppeintä henkeä, tulivat ulos, yhtyivät häneen ja tarttuen hänen käsiinsä taluttivat hänet ääneti sisään, niinkuin katuvan lapsen. Ja kun hän astui sisään, hiljenivät harput ja laulut soitoksi, niin lempeäksi, kuin kesäisen päivän haaveksiva humina. Mutta ei hän vieläkään katsonut ylös, vaan kulki kultaisia katuja, kädet turvallisesti laskettuina enkelein käsiin, kunnes hän seisoi valta-istuimen edessä. Nyt kuului valta-istuimelta ääni, joka lausui: "Beatrice, se olen minä; älä pelkää." Kun hän kuuli tämän äänen, levisi rauhallinen hymy hänen kasvoillensa, ikäänkuin sädekehä, ja ensimäisen kerran hän nosti silmänsä; ja vaipuen Hänen jalkainsa juureen, lausui hän hiljaa: "kotona!" Ja minusta tuntui, kuin tuo ainoa sana, jonka matala, vapiseva ääni lausui, olisi soinut jokaisesta taivaan harpusta; ja lukemattomat äänet, jotka kaikkuivat, niinkuin onnellisten lasten, ja olivat kuin äidin, vastasivat rakkauden ja soiton sävelin sanat: "terve tultua kotiin."
Tämä oli vaan uni, mutta se ei ole mikään uni, että hän on siellä! Hän ei puhunut paljon tautinsa aikana eikä hänellä ollut kovia tuskia. Hänen heikko ruumiinsa vastusti vaan vähän sitä hiuvuttavaa kuumetta, jota hän sairasti. Ne sanat, joita hän lausui, olivat enimmiten kiitoksia meidän vähistä hyvistä töistämme taikka anteeksi-pyyntöjä jokaisesta pikkuisesta vaivasta, jonka hän luuli tuottaneensa meille.
Etupäässä täti Agnes ja minä hoidimme häntä. Hän oli levoton, jos olimme kauan poissa. Hänen ajatuksensa palasivat usein hänen lapsuutensa aikoihin Thüringin metsän vanhaan linnaan; ja hän kuuli mielellään, kun puhuin Chriemhildistä ja Ulrichista ja heidän pikkuisesta pojastaan. Eräänä iltana hän kutsui minut luoksensa ja sanoi: "kerro sisarelleni Hermentrudille ja veljelleni, että minä tiedän varmaan heidän kaikkien tarkoittaneen hyvää, kun lähettivät minut tänne; ja tämä on ollut hyvä paikka minulle, erittäin siitä asti, kuin sinä tulit. Mutta käske Chriemhildin ja Ulrichin", hän lisäsi, "jos he saavat tyttäriä, muistaa, että vannottu vala on pyhä asia, jota ei saa kevytmielisesti rikkoa. Ei sen vuoksi, että suru on tehnyt minun pahaa; minä en vaan soisi, että muut kärsisivät. Kaikki, kaikki on ollut hyvä minulle, enkä minä olisi ansainnut mitään!"
Sitten silitellen päätäni laihoilla käsillään, kun olin polvillaan hänen vieressään, lausui hän: "Eva, sinä olet ollut niinkuin äiti, sisar, lapsi — kaikki minulle. Palaa takaisin vanhaan kotiisi, kun minä olen mennyt. Minun tuntuu hyvältä ajatella, että sinä olet siellä."
Tuosta, niinkuin hän olisi pelännyt olleensa kiittämätön täti Agnesille, kysyi hän häntä ja sanoi: "minä en voi koskaan kiittää sinua kylläksi kaikesta siitä hyvästä, mitä olet tehnyt minulle. Armollinen Herramme on sen muistava; sillä eikö Hän sanonut: 'mitä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä.'"
Ja yöllä, kun istuin yksinään hänen kanssaan, lausui hän: "Eva, minä olen kovasti pelännyt kuolemaa. Minä olen erittäin heikko hengessäni, ja pelkään kaikkia. Mutta minä ajattelen, että Jumala huojentaa kuorman heikoille, niinkuin minä olen. Sillä vaikka en tunne itseäni lujemmaksi, en minä nyt pelkää. Se on varmaan sentähden, että Hän tukee minua."
Silloin hän käski minun laulaa; ja vapisevalla äänellä minä veisasin, niin hyvin kuin voin, virren: _Astant angelorum chori.