Enkel-joukon taivahaisen
Säveleet nyt kajahtaa;
Luojan kaikkivaltiaisen
Kiitosta ne ilmoittaa.
Kilvan torven äänten kanssa
Soipi kielet kannelten,
Hurskaat seisoo valkeissansa
Eessä Luojan istuimen.
Poiss' on ijäks valitukset,
Kyynelvirrat pestähän,
Kaipaukset, toivomukset
Täyttyy lähteest' elämän,
Siinä rauhan maassa, jon
Aurinkona Luoja on.
Ja kaksi päivää sen jälleen hän kuoli syys-aamun hämärtäessä. Hän nukkui Jesuksen nimi huulilla.
Kummallista, kuinka hiljaiselta ja tyhjältä luostari tuntuu ainoastaan sentähden, että tämä heikko ääni on vaiennut ja tämä varjon kaltainen olento mennyt pois!
Helmikuulla 1522.
Sisar Beatrice on pantu luostarin kirkkomaahan juhlallisilla, murheellisilla ruumiinvirsillä ja messuilla sekä komeilla menoilla, jotka näyttivät minusta huonosti sointuvan yhteen hänen oman, hiljaisen luontonsa taikka sen rauhan kanssa, jossa hänen sielunsa nyt on.
Matala multakeko kirkkomaalla, jonka ainoa merkki on puinen risti, soveltuu paremmin hänen muistoonsa. Tulevana kesänä tuuli lempeästi havisee ruohossa; ja talvella kultakerttu visertelee levollisesti ylhäällä vanhassa jalavassa.
Mutta minä en saa koskaan nähdä ruohon peittävän tätä multaläjää. Se on päätetty, että minä jätän luostarin tällä viikkoa. Täti Agnes ja kaksi nuorta sisarta ovat juuri menneet kammiostani, ja kaikki on valmiiksi puhuttu.
Turhan-aikaiset vainomukset niitä vastaan, joita he nimittelevät lutherilaisiksi sisariksi, tarttuvat tarttumistaan, samalla kuin uhataan käyttää ankarampia ja suorempia keinoja. Sentähden päätettiin, että minä lähden pakoon ensimäisellä otollisella hetkellä, pyrin Wittenbergiin ja asetan sitten yhdeksän nunnan asian lutherilaisten tohtorien eteen ja koetan edistää heidän vapauttamistaan.
Helmikuun 20 p. 1522.
Vihdoin se talonpoikaispuku, jossa minun on määrä paeta, on kammiossani, ja juuri tänä yönä, kun kaikki on hiljaksensa, aion minä hiipiä ulos Katharina von Boran kammion akkunasta luostarin puutarhaan. Täti Agnes on kiihkeästi puuhannut matkaani ja salaisesti varustanut vähäisen korin ruoka-aineita minulle. Mutta kun minä tänä iltana lähdin hänen kammioonsa sanomaan hänelle jäähyväisiä, sortui hän kokonaan ja piti minua lujasti sylissään, niinkuin hän ei olisi tahtonut koskaan laskea minua menemään. Hänen huulensa vapisivat ja kyynelet vierivät vitkalleen hänen ohuille vakoontuneille poskillensa. "Eva, lapseni", hän lausui, "sinä, joka ensin opetit minua rakastamaan vastoin omaa tahtoani, ja sitten opetit minulle, että Jumala on rakkaus, ja että Hän voisi tehdä minut, jos uskon Jesukseen, onnelliseksi, rakastavaksi lapseksi jälleen! kuinka minä voin erota sinusta?"