"Sinä tapaat minut jälleen", minä vastasin, "niinkuin sisaresikin, joka rakastaa sinua niin paljon!"
Hän pudisti päätänsä ja hymyili kyynelet silmissä, kun hän sanoi:
"Minä olen avuton, vanha vaimo-raukka; mitäpä te minulla tekisitte elämän tuoksinassa tuolla ulkona?"
Mutta kaikkein enimmän hän pelkäsi minun puolestani, kun minun täytyi lähteä yksin Wittenbergiin. Tämä näytti hänestä, joka ei ollut neljäänkymmeneen vuoteen liikkunut ulkopuolella luostarin muureja, varsin pitkältä ja vaaralliselta matkalta. Täti Agnes ajattelee minua aina nuoreksi tytöksi ja luulee, että jokainen katsoo minua kauniiksi sentähden, että rakkaus tekee minut kauniiksi hänen silmissään. Hän on varma siitä, että he pitävät minua valhepukuisena prinsessana.
Hän unhottaa, että minä olen tyyni, tasaiselta näyttävä, seitsemänkolmatta vuotinen nainen, jota ei kukaan kummastele, kun hän vakavasti astuu maantietä eteenpäin.
Mutta minä melkein sain hänet lupaamaan, että hän tulee luoksemme
Wittenbergiin; ja viimeiseltä hän nuhteli itseään epäluottamuksesta
Jumalaa kohtaan ja sanoi, ettei hänen olisi pitänyt koskaan pelätä,
jott'eivät Hänen enkelinsä kaitsisi minua.
Kerran vielä mailma siis aukenee minulle, mutta minä en toivo (ja miksi minä sitä tahtoisinkaan?), että se olisi suuren-arvoisempi kuin tämä luostari on ollut — semmoinen paikka, jossa Jumala on oleva minun kanssani ja antaa minun Itsensä tähden toimittaa jonkuisen vähän hyvän työn.
Mutta sydämestäni halajan saada kerran vielä syleillä kallista täti Cottaa ja Elsaa ja pikku Theklaa. Ja kun Thekla menee naimisiin, ja täti ja setä Cotta ovat jääneet yksin, he ehkä tarvitsevat minua, ja serkku Eva saa vanhentua Elsan lasten ja kaikkien lastenlasten joukossa, auttaen itsekutakin vähän ja kaivattu hiukan, kun Jumala körjaa minut pois.
Mutta etupäässä minä tahtoisin olla täti Cottan luona nyt, kun Fritz on tuossa kauheassa vankeudessa. Hän sanoi aina, että minä osasin lohduttaa häntä enemmän, kuin kukaan muu, ja kenties minä osaan vielä.