Mutta tämä luullakseni koskee semmoisia, jotka eivät milloinkaan ole kuulleet, niinkin me, T:ri Lutherilta niin paljon Jumalasta, että ovat oppineet rakastamaan Häntä, taikka semmoisia, joilla on enemmän ylpeiltävää, kuin Chriemhildillä ja minulla, ja joista sentähden tuntuu vaikealta halventaa itseänsä omissa ajatuksissaan.
XXIV.
Evan kertomus.
Wittenbergissä, Lokakuulla 1522.
Kuinka oudolta ensin tuntui, kun taas sai vapaasti liikkua mailmassa ja palata vanhaan kotiin Wittenbergiin! Hyvin kummallista, että paikat olivat niin vähäisen muuttuneet, vaan ihmiset niin suuresti. Siinä vähäisessä huoneessa, jossa Elsa ja minä tavallisesti makasimme, oli tuskin mitään uutta, paitsi Theklan kirjat Elsan puu-krucifixin sijasta; ja niinkuin ennen näki siitä vähäisen puutarhan poikki, jonka perunapuut olivat täynnä valkoisia kukkia, Elbeen saakka, jonka tammi- ja pajurannat puhkesivat ensimäiseen vienoon vihannuuteensa, samalla kuin lakean kukkulat sulivat ilmanrannan vaaleaan sineen.
Mutta toisin, kuin luostarissa, näyttivät kaikki muutokset ihmisissä lähteneen pikemmin elämän kuin kuoleman vaikutuksesta.
Elsan omassa kodissa tuolla puolen katua heläjävät suloiset lapsen-äänet niin uudelta, vaikka kuitenkin muistuttavat oman armaan lapsuutemme vanhoista sävelistä ja katseista! Ja Elsassa itsessä näytti muutos vaan semmoiselta, joka vaihtaa kevään hennot värit varjostelevien lehtien vehreään.
Kristofer on kasvanut pojan jyrkkätietoisuuden kannalta miehen voimaan ja suojelevaan hyvyyteen. Setä Cottan sokeus näyttää tekevän hänet varsin arvokkaaksi, että kaikki hellästi ja kunnioituksella pitävät huolta hänestä. Hänen mielikuvaelmansa käyvät kirkkaammaksi pimeydessä ja levollisemmaksi, koska hänen ei tarvitse vastata niitten toimeenpanosta. Hän näyttää minusta niinkuin pyhittävän perhettä, koska hän kasvattaa jokaisen sääliväisyyttä ja hyvyyttä ja sokeutensa kautta mahtavasti muistuttaa meitä Jumalan lahjojen kalleudesta.
Äidin-äitimme sydämessä valo on enemmän päivän koiton kuin laskun kaltainen — niin raikkaalta, leppeältä ja toivokkaalta hänen vanhuutensa näyttää. Kalvavan, jokapäiväisen tuskan jäljet ja huolet ovat lientyneet pois rakkaan täti Cottan kasvoilta; ja vaikka synkkä varjo usein pimittää niitä, kun hän ajattelee Fritziä, olen minä varma, ettei hänen surunsa nyt ole vuorensuuruisen jumalallisen vihan varjo, vaan semmoisen pilven varjo, joka tuottaa siunausta ja tallettaa sitä valoa, jonka rakkauden aurinko viritti ja lupauksen taivaankaari pyhittää.
Kuitenkin Fritzillä on esikoisen sija tädin sydämessä. Vaikka muut eivät ole unhottaneet häntä, on hänen sijansa kuitenkin heidän sydämessään osaksi täytetty — mutta ei tädin. Elsalla on niin paljon tointa. Atlantis ei tuntenut häntä, niinkuin vanhemmat lapset; ja vaikka Thekla oppi rakastamaan häntä sillä lyhyellä ajalla, kuin hän oleskeli Wittenbergissä, on hänen sydämensä täynnä toivoa taikka välisti pelkoa tulevaisuuden suhteen. Näyttää melkein siitä, kuin Fritzin tarvitsisi jossakin määrässä laittaa itselleen uusi sija jokaisen luona, jos hän palajaa. Mutta täti Cottan sydämessä on tyhjä paikka ihan tyhjä, ja pyhä sija on pysynyt kenenkään valloittamatta, niinkuin se olisi kuolinkammio, joka on pidetty tarkasti lukittuna ja kajoomatta siitä päivästä asti, kuin vainaja viimeiseksi oli siinä. Eikä hän kuitenkaan ole kuollut; minä sanon niin tuhansia kertoja itselleni ja tädille, kun hän puhuu siitä. Miksi siis tämä toivottomuuden tunne tulee minuun, kun ajattelen häntä? Näyttää niin mahdottomalta uskoa, että hän vielä palaa luoksemme. Jospa sentään Jumala tahtoisi lähettää edes vähäisen sanan meille! Mutta siitä, kuin saimme tuon kirjeen pappi Ruprecht Hallerilta, emme ole vähintäkään hänestä kuulleet. Kaksi kuukautta sitten meni Kristofer tämän papin kylään Franken'iin ja viipyi muutamia päiviä tiedustellen joka taholla ympäri luostaria, jossa hän on. Mutta hän ei kuullut muuta, kuin että viime syksynä lähellä asuvan maasoturin pikkuinen poika, joka paimensi äitinsä hanhia metsänrinteellä likellä luostaria, välisti kuuli miehen äänen, joka lauloi sen tornin akkunasta, jossa luostarin vankihuone on. Lapsen oli tapa seisoskella lähellä tätä paikkaa ja kuunnella lauluja, jotka, niinkuin hän sanoi, olivat täysinäiset ja syvät — juhlalliset, kuin kirkkovirret, mutta iloisemmat, kuin mitä hän oli koskaan kirkossa kuullut. Hän luuli niitä pääsiäisvirsiksi; mutta oli joku ilta lokakuulla, jonka jälkeen hän ei enää kuullut niitä, vaikka hän usein kuunteli. Melkein vuosi tästä takaperin!