"Konrad Winkelried lienee puhunut hyvin selvästi, siskoseni, ennenkuin ymmärsit häntä."
"Niin hän puhuikin, sisar Elsa", vastasi Atlantis totisesti. "Mutta mitä tämä Evaan koskee?"
Kun menin ylös huoneesemme, Evan ja minun, oli hän polvillansa vuoteen vieressä. Hetken perästä hän nousi ja syleillen minua lausui:
"Jumala on sangen hyvä, Thekla. Minä olen uskonut sitä niin kauan, mutta ei koskaan puoleksikaan niin paljon, kuin tänä iltana."
Minä näin, että hän oli itkenyt, mutta hänen kasvonsa olivat tyvenet, kuin ennenkin, sillä eroituksella vaan, että niissä oli vähän enemmän päivänpaiatetta.
Tuosta, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että hän omassa onnessansa oli unhottanut muut, tarttui hän käteeni ja lausui:
"Kallis Thekla, Jumala johdattaa meitä jokaista kaikkien mustien päivien lävitse aamuun. Me emme saa koskaan enää epäillä Häntä!"
Ja sen enempää puhumatta lähdimme levolle. Kun heräsin aamulla, istui Eva minun vieressäni, lamppu pöydällä ja iso latinainen raamattu avoinna edessään. Minä katselin hänen kasvojansa vähän aikaa. Ne näyttivät niin puhtaalta ja hyvältä ja onnelliselta, niissä asui sama katsanto, joka aina autti minua ymmärtämään näitten sanojen merkitystä: "Jumalan lapsi", "lapsukaiset", joksi T:ri Melancthon sanoo Herramme nimittäneen opetuslapsiansa juuri ennen, kuin hän jätti heidät. Niissä oli niin paljon "lapsen" kirkasta luottamusta, vaan kuitenkin niin paljon sitä rauhaa ja syvyyttä, joka tulee Jumalalta.
Kun olin kotvasen aikaa katsellut häntä, sulki hän raamatun ja alkoi muuttaa yhtä vaatteustani, jonka hän oli luvannut valmistaa jouluksi. Ommellessaan hyräili hän tapansa mukaan hiljalleen muutamia vanhan kirkkosoiton säveliä. Viimein minä sanoin:
"Eva, kuinka monta sinä olit, kun Fritz rupesi munkiksi?"