"Kuudentoista", hän vastasi lempeästi; "hän lähti pois juuri ruton jälkeen."
"Te olette siis olleet eroitettuina koko kaksitoista vuotta", minä sanoin; "Jumala koettaa välisti kauan aikaa kärsivällisyyttämme."
"Se ei tunnu pitkältä nyt", hän arveli; "me luulimme molemmat, että Jumala oli eroittanut meidät, jopa eroittanut ainaiseksi täällä maan päällä."
"Eva parka", minä sanoin; "ja tämä oli se suru, joka puolestansa teki sinut niin hyväksi."
"Minä en tietänyt, että se oli ollut niin suuri suru, Thekla", hän lausui vapisevalla äänellä, "ennenkuin eilen illalla."
"Te olette siis rakastaneet toisianne koko ajan", minä sanoin puoleksi itsekseni.
"Niin minä luulen", hän vastasi matalalla äänellä. "Mutta minä en arvannut milloinkaan, ennenkuin eilen, kuinka paljon."
Vähäisen vaiti-olon perästä hän alkoi uudestaan hymyillen:
"Thekla, hänen mielestään minä en ole muuttunut kaikkien näitten vuosien kuluessa; minä noviisien johdattaja! Mutta voi, kuinka muuttunut hän on! Mikä elämän-pituinen kärsiminen hänen kasvoissaan! Kuinka he sentään ovat kiduttaneet häntä!"
"Jumala antaa sinun hoitaa ja auttaa häntä, ja se on sinun elämäsi työ", minä sanoin. "Oi Eva, se on epäilemättä naisen ihanin osa, kun saa parantaa niitä haavoja, joita ihmiset ovat iskeneet rakkaimpiimme maan päällä. Se on varmaan sanomattoman suuri ilo, kun vastaan-ottaa jälleen Jumalan omasta käsistä semmoisen rakkauden, jonka olitte valmiit uhraamaan Hänelle, niinkuin kalliisti olette osoittaneet."