Kuinka vähän minua aavisti, että Fritzin muisto oli niin kutoontunut koko minun elämääni! Hän puolestansa sanoo, että hän liian hyvin tiesi, kuinka minun muistoni oli liittynyt jokaiseen hänen toivoonsa ja tunteesensa!
Mutta hän taisteli kauan sitä vastaan. Hän sanoo, että tämä taistelo oli paljoa tuskalloisempi, kuin kaikki, mitä hän jälestäpäin vankihuoneessa kärsi. Monena vuotena hän luuli, että oli synti ajatella minua. Minä en koskaan katsonut synniksi ajatella häntä. Minä olin varma, ettei niin ollut, vaikka rippi-isäni olisi sanonut mitä hyvänsä. Sillä enemmän, kuin mistään muusta, olin minä aina kiittänyt Jumalaa kaikesta siitä, mitä hän oli ollut minulle ja opettanut minulle, ja minä tiesin niin varmaan, ettei se suinkaan ollut mitään väärää, josta voin Jumalaa kiittää.
Mutta nyt minun on velvollisuus rakastaa häntä kaikkein enimmän. Siitä minä olen aivan varma. Eikä se tosiaankaan ole vaikeata. Ainoa pelkoni on se, että hän pettyy minun suhteeni, kun hän päivästä päivään havaitsee, mimmoinen minä olen, ja kaukaisuuden pyhä loisto on kadonnut. Vaan en minä kuitenkaan todella pelkää. Rakkaus solmii kauniimpia sädeseppeleitä, kuin kaukaisuuden sumut. Emmekä me odota ihmeitä toisiltamme taikka luule, että elämä on mikään paratiisi. Ainoastaan sitä sanomatonta iloa, kun saa seisoa vieretysten jokaisessa taistelossa, koetuksessa, ilossa, ja tukea toinen toistansa! jos minun käy sanominen "ainoastaan" tästä! Minä luulen, että meidän apumme on oleva molemminpuolinen. Vaikk'en minä ole niin voimallinen eikä niin viisas, kuin hän, vaikka minun ajatukseni ja kokemukseni piiri on niin paljon ahtaampi ja jäntevyyteni vähempi, tunnen minä kuitenkin, että minussa on jonkunlainen voima, joka ehkä jollakin lailla joskus auttanee Fritziäkin. Ja tämä se on, joka tekee, että minä ymmärrän näitten eron vuosien hyödyn, joitten kautta olisin kukaties muutoin kadottanut niin paljon. Yhdessä hänen kanssaan näyttää koko mailma niin paljoa suuremmalta ja korkeammalta, vaan kuitenkin minä tunnen, että Jumala on näinä vuosina opettanut minulle jotakin, ja se on onni, kun saa tuoda hänelle vähäistä enemmän, kuin mitä minulla olisi ollut aikaisemmalla tytön ijälläni.
Minun tähteni hän siis teki sen lupauksen, että hän jättäisi meidät ijäksi!
Ja täti Cotta on niin onnellinen. Kun Fritz tuona iltana palasi, ja me kolme olimme jätetty yksin, sanoi hän vähäisen vaiti-olon jälkeen:
"Lapset, langetkaamme kaikki polvillemme ja kiittäkäämme Jumalaa, että
Hän on täyttänyt sydämeni halun."
Ja sitten hän jutteli meille, mitä hän aina oli toivonut ja tuuminut Fritzin ja minun suhteen ja kuinka hän oli ajatellut Fritzin luopumista mailmasta syntiensä rangaistukseksi; mutta kuinka hän nyt oli vakuutettu siitä, että se kirous, jonka Vapahtaja oli antanut meidän tähtemme sanomattomassa määrässä voitti kaikki, mitä hän milloinkaan olisi voinut kärsiä, ja että kaikki nyt oli kannettu, naulittu katkeraan ristiin, revitty rikki ja pyyhitty pois ijäksi. Ja nyt, niinkuin hän sanoi, tuntui hänestä siltä, kuin viimeinen onnettomuuden jäännös olisi poistettu ja hänen elämänsä alkaisi uudestaan meissä, siunattuna ja siunaavana enemmän, kuin hän koskaan oli rohjennut uneksia.
Fritz ei puhu mielellään paljon siitä, mitä hän kärsi Dominikanin-luostarin vankihuoneessa, ja kaikkein vähimmän minulle; sillä, vaikka minä yhä sanon itselleni: "se on ohitse — ohitse ainaiseksi!" näyttää kaikki, milloin hyvänsä vaan ajattelen, että hän on ollut kauhealla kidutuspenkillä, tapahtuvan uudestaan.
Hän aikoi juuri paeta sinä iltana, kuin he tulivat ja veivät hänet kidutushuoneesen tutkittavaksi. Ja sitten he kantoivat hänet takaisin vankihuoneesen ja näyttävät jättäneen hänet kuolemaan sinne. Kahteen päivään he eivät lähettäneet hänelle mitään ruokaa; mutta silloin se nuori munkki, joka oli ensin puhutellut häntä ja kehoittanut häntä tulemaan luostariin, laittoi niin, että hän salaa pääsi melkein joka päivä hänen luoksensa ruoalla, vedellä ja lempeillä, säälivillä sanoilla, kunnes hän voimistui vähän, ja he yhdessä pakenivat sen aukon kautta, jonka Fritz oli kaivanut seinään ennen tutkintoa. Mutta heidän pakonsa huomattiin pian, ja heidän täytyi piileskellä monta viikkoa luolissa ja metsän loukoissa, ennenkuin heidän onnistui kulkea maakunnan lävitse ja viimein päästä Wittenbergiin.
Mutta kaikki on ohitse nyt. Eikä kuitenkaan ohitse. Hän, joka kerran kärsi, ei unhota koskaan sitä kärsimistä, jota uskollisesti kannettiin hänen tähtensä. Ja Dominikanin-luostarin vankihuone on oleva voiman lähde Fritzille, kun hän saarnaa talonpojille Thüringin metsässä. Hänen sopii sanoa: "Jumala tulee kaikissa koetuksissa. Hän ei salli, että teitä kiusataan enemmän, kuin kestätte. Minä tiedän sen sillä minä olen koettanut sitä." Tämä luullakseni auttaa häntä paremmin kääntämään raamattua köyhien sydämille, kuin se kreikka ja hebrea, jonka hän oppi Romassa ja Tübingissä.