Sitten me puhuimme yhdessä niistä molemmista suurista totuuksista, joita T:ri Luther oli tuonut ilmi meille Pyhästä Raamatusta, että on yksi sovinto-uhri, Jumalan puhdas Karitsa, joka kohta antoi itsensä meidän syntiemme tähden; ja että on vaan yksi papillinen Välittäjä, Ihmisen Poika ja Jumalan Poika; että tämän vuoksi kristityt ovat pyhä pappiskunta, joka saa toimittaa hengellisiä uhreja; ja että heikoimmallakin on uhrinsa, jonka Jumala Jesuksen Kristuksen kautta mielellään vastaan-ottaa, koska Hän ensin on Rakastetussaan vastaan-ottanut syntisen itse.
Äitimme kertoi meille lyhyesti niistä kammottavista ajatuksista, jotka hänellä oli Jumalasta, kun hän ajatteli Häntä pikemmin salaman kuin valon kaltaiseksi; siitä kirouksesta, jonka hän pelkäsi laskeneen, ikäänkuin ukkosen pilven, hänen elämänsä yli, siksi kuin T:ri Luther osoitti hänelle, että Hän oli kantanut kirouksemme, Hän, joka oli tehty kiroukseksi meidän tähtemme, ja että se oli ijäksi poistettu kaikilta, jotka turvasivat Häneen. "Ja sitten", hän lausui, "Herran Ehtoollinen opetti minulle loput. Hän kantoi meidän puolestamme ristin; Hän valmistaa meille atrian. Me saamme todella kantaa ristiä, mutta ei koskaan enää kirousta; ristiä ihmisten, kiusausta perkeleen puolelta, mutta Jumalan puolelta ei muuta kuin siunausta."
Mutta Eva sanoi, ettei hän voinut muistaa sitä aikaa, jolloin hän ei olisi ajatellut Jumalaa äärettömän hyväksi ja helläksi. Monta muuta asiaa löytyi uskonnossamme, jotka hämmennyttivät häntä; mutta tämä oli aina näyttänyt selvältä, että Jumala niin rakasti mailmaa, että Hän antoi Poikansa. Ja Hän oli aina toivonut, että kaikki muut asiat kerran tulisivat selväksi tämän rakkauden valossa. Se ilo, jonka T:ri Lutherin kirjoitukset olivat tuottaneet hänelle, oli, hänen arvellaksensa, niinkuin hän olisi nähnyt pilkut pestyksi pois kauniista taulusta, jonka ihanuuden hän oli tietänyt, mutta ei täydellisesti nähnyt — taikka niinkuin väärä luulo kalliin ystävän suhteen olisi haihtunut. Hän oli aina kummastellut noita kovia katumusharjoituksia semmoisen lepyttämiseksi, joka rakasti niin paljon, ja noita monia välittäjiä, jotka laskivat Hänen luoksensa; ja se oli sanomattoman suuri ilo, kun hän huomasi, että nämät kaikki olivat erhetystä ja että pääsö Jumalan luo oli todella avoinna — että rakkaus ja synti — elämä ja kuolema olivat yhtyneet ristinpuussa, ja että synti oli pyhjetty pois ja elämä nielaissut kuoleman.
Tämmöisiä keskustellen me vietimme hääpäivän aaton.
Ja nyt hääpäivä on kadonnut, niinkuin kirkas näky; pikku lempeä Atlantimme on lähtenyt puolisonsa kanssa heidän kaukaiseen kotiinsa, morsiuskruunut ovat pannut syrjälle, ja Eva ja Fritz ovat yksinkertaisessa puvussaan, mutta lakastumattoman ilon kruunu sydämessä menneet halpaan virkaansa metsään laittamaan vielä yhtä hurskasta papin kotoa niitten lisäksi, jotka paraikaa nousevat meidän maan kylissä.
Mutta kestää varmaan kauan, ennenkuin Greetan liinavaatteet saadaan täyteen lukuun jälleen. Me olemme juuri saaneet kuulla, että Evan ystävät, nuot yhdeksän Nimptschenin nunnaa, ovat viimein paenneet luostarista! He kirjoittivat T:ri Lutherille, joka kaikin tavoin koetti saada heille jotakin turvapaikkaa. Ja nyt on mestari Leonard Koppe Torgau'ista onnellisesti tuonut heidät Wittenbergiin kätkettyinä hänen olutvaunuihinsa. Kerrottiin, että yksi nunna oli hädissään jättänyt toisen tohvelinsa jälkeensä. He vastaan-otetaan kaikki eri perheisin, ja Gottfried ja minä saamme luoksemme Katarina von Boran, joka sanotaan olevan kaikkein luja-tahtoisin ja rohkein, ja jonka kammiosta he lähtivät pakoon.
Minä olen hyvin uutterasti varustanut vierashuonettamme häntä varten, sirottauut laventelia liinavaatteisin ja koettanut tehdä kaikki kodikkaaksi tälle nuorelle tytölle, joka Kristuksen tähden on karkoitettu vanhasta kodistaan.
Luullakseni jokaisella kodilla on siunaus semmoisesta vieraasta.
Kesäkuulla 1523.
Vieraamme, jalosukuinen neiti Katarina von Bora, on saapunut meille. Hän näyttää olevan totinen ja harvapuheinen, vaikka Eva kehui häntä hupaiseksi ja mieleltään yhtä iloiseksi kuin lujaksi. Minä pelkään häntä vähän. Hänellä on jonkunlainen ylhäinen käytös, joka tekee, että minä kunnioitan häntä enemmän, kuin rakastan. Hänen silmänsä ovat mustat ja leimuavat, ja hänen otsansa on korkea ja tyven.