Mutta minun tulee, niinkuin Fritz sanoo, varoa, ett'en rakenna pappilamme harjaa korkeammaksi, kuin minkään linnan, ja tee siitä tikapuita hänelle, jota minä todella välisti olen huomannutkin tekeväni. Hänen lahjansa näyttävät minusta niin suurilta, ja hänen luonteensa on niin jalo, että helposti ymmärtää, jotta minä ajattelen hänen kutsumustansa korkeimmaksi mailmassa. Se on korkein, siitä minä kuitenkin olen sydämessäni vakuutettu; korkein, niin kauan, kuin se on matalin.
Kansa alkaa nyt kokonaan tutustua meihin. Ei löydy mitään isoja portteja, ei mitään vallihautoja, ei mitään raskaita vipu-siltoja meidän ja talonpoikien välissä. Ovemme seisovat avoinna; ja pelkäävät kädet, jotka eivät koskaan olisi koputtaneet mitään linnan tai luostarin porttia sisään-päästäksensä, uskaltavat hiljaa nostaa ovemme säppiä. Äidit astuvat kyökkiin kipeitten lastensa kanssa ja pyytävät yrttejä, valanteita tai juomia, joita minä opin keittämään luostarissa. Ja silloin minun sopii käskeä heitä istumaan, ja usein me huomaamatta rupeamme puhumaan Hänestä, joka paransi sairaita sanallaan ja otti pikku lapset äitien sylistä omaan syliinsä heitä siunatakseen. Välisti saan myöskin kuulla semmoisia vääryyden ja surun juttuja, joita ei mikään maallinen voide paranna, ja minä neuvon silloin Hänen luoksensa, joka yksin parantaa sentähden, että Hän yksin voi anteeksi antaa.
Fritz'kin sanoo, että hän saarnaa helpommin, kun hän tuntee laumansa sydämen huolet ja taakat, ja kansa näyttää käsittävän paremmin, kun jälleen saarnastuolista kuulevat pyhiä sanoja ja kertomuksia, jotka ovat käyneet tutuiksi kotona.
Muutamat tytöt opettelevat myöskin minun luonani ompelemaan ja kutomaan sekä kuuntelemaan taikka itse lukemaan raamatun kertomuksia. Fritz harjoittaa tällä välin poikia Pyhässä Raamatussa ja kirkkosoitossa, koska koulumestari käy vanhaksi eikä osaa opettaa lapsille paljon muuta, kuin pari latinaista rukousta ulkoa ja saksalaisen aapiston tavaamisen.
Minä en olisi uskonut, että löytyy niin paljon taitamattomuutta, kuin täällä olemme nähneet. Näyttää siltä, arvelee Fritz, kuin ne, jotka ensin saarnasivat kristin-uskoa Saksalaisille, olisivat menetelleet kansan sydämen suhteen melkein niinkuin ensimäiset uutis-asukkaat menettelivät metsän suhteen — raivasivat siellä täällä itselleen aukean paikan, rakensivat kirkon ja jättivät muut asiat alkuperäiseen tilaansa.
Ne karhut ja sudet, jotka liikkuvat metsässä ja välisti talvella rohkenevat likelle huoneittemme kynnyksiä, eivät ole hurjempia, kuin ne hurjat sadut, jotka vaivaavat talonpoikien sydämiä. Sunnuntaisin he pukeuvat pyhävaatteisinsa, tulevat messua kuuntelemaan, kumartavat pyhää hostiaa, krucifixiä ja Neitsyen kuvaa, mutta palaavat kotiinsa viikon kuluessa kauhulla palvelemaan metsän henkiä. He näyttävät täydellä todella ajattelevan, että Herramme on kirkon ja kylän Jumala, mutta vanhat pakanalliset henget hallitsevat metsässä. Näyttää siltä kuin eivät vielä oikein olisi ratkaisseet Kristoferin kysymystä: kuka voimallisin on, että saan palvella häntä!
Mutta voi, olipa kirkossa taikka metsässä, näyttää se jumalanpalvelus, jonka ovat oppineet, parhaasta päästä olleen pelkoa. He uskovat, että tontut ja muut haltiat noituvat heidän lehmänsä, pistävät heidän heinäsuovansa tuleen, eksyttävät heitä metsässä, varastavat heidän lapsensa kehdosta ja panevat vaihdokkaita sijaan. He koettavat luovuttaa heidän häijyyttänsä ja vihaansa sillä, että jättävät heille antimia viljan tai pähkinän jälkikorjuusta, ovat puhnvinansa suurella kunnioituksella heistä taikka lausuvat kristityitä sanoja ja rukouksia, joita he käyttävät manauksena.
Kaikkivaltiaan Jumalan puolelta odottavat he vielä pahempia. He luulevat, että Hän vihan kauheana päivänä istuu tuomio-istuimella ja vaatii tarkkaa tiliä kaikista heidän rikoksistaan. Hänen vihaansa vastaan ovat he myöskin oppineet käyttämään eri apukeinoja, jotka meistä näyttävät tuskin paremmalta, kuin jonkunlaiset hengelliset manaukset: pater'eita, ave'ja, katumusharjoituksia, synnintunnustuksia, aneita.
Rauhaa metsän-kummituksilta saadakseen, käyvät he salaisesti tietäjien luona, jotka tavallisesti ovat kutistuneita, yksinäisiä, vanhoja noita-akkoja (vanhojen pakanallisten profetissain jälkeisiä, niinkuin Fritz sanoo). Rahan edestä nämät toimittavat heille taikatemppuja, taikka antavat heille kirjoitettuja loihtulippuja kannettavaksi, taikka opettavat heitä luotteita lausumaan.
Rauhaa Jumalalta saadakseen, oli heidän tapana mennä pappiensa luo, jotka pitivät messuja heitä varten, manasivat henkiä, päästivät synneistä, lupasivat torjua loukatun taivaan kostoa.