Vaikka T:ri Luther sekä syntynsä että oman jalon luontonsa puolesta, joka heti kun vääryyttä harjoitetaan, kovasti suosii talonpoikia, samalla kuin hän profeetan suoruudella moittii aatelisia heidän kiskomisestaan ja tyranniudestaan, vaatii hän kuitenkin vakavasti, että kapina miekalla kukistetaan. Hän sanoo, että se on välttämätöntä, vaikka vaan senkin vuoksi, että voisi vapauttaa rehellisiä ja hyvän-aikeisia talonpoikia niitten kunnianhimoisten ja hurjapäisten miesten hirmuvallasta, jotka nyt kuoleman uhalla pakoittavat heitä yhtymään heidän lippuunsa. Vaikka kaikenlainen ankaruus surettaa hänen sydäntänsä, neuvoo hän ankarimpia keinoja, koska ne ovat lempeimmät. Useita kertoja on hänen ja muitten Wittenbergin tohtorein onnistunut muutamilla tyvenillä ja totisilla sanoilla rauhoittaa ja hajottaa kapinallisia talonpoikaisjoukkoja, jotka olivat kokoontuneet moniin tuhansiin asti. Mutta nämät ajat ovat todella katkerat hänelle. Talonpojat, joita hän säälii, ja, koska hän säälii, nuhtelee, huutavat, että hän on pettänyt heidät, ja uhkaavat hänen henkeänsä. Vanhan uskon papit ja ruhtinaat väittävät, että kaikki nämät häiriöt ja ryöstöt ovat vaan luonnollinen seuraus hänen väärästä opistaan. Mutta näitten välillä astuu hän horjumatta eteenpäin, puhuen vilpittömiä sanoja kaikille. Vaan samassa määrässä, kuin kauheita kertomuksia kidutuksesta, murhasta ja julmista rosvontöistä tulee meille, näyttää hän joutuvan siihen vakuutukseen, että lempeys ja ankaruus ovat samalla puolella. Ja nyt hänen, jonka matka Saksan lävitse tuskin kolme vuotta sitten oli triumfiretki, täytyy salaisesti kulkea paikasta paikkaan rauhan toimissa, vieläpä pelätä, että kansa surmaa hänet, jos hän tunnetaan!
Sydäntäni särkee näitten talonpoikien puolesta. He eivät ole niitä Farisealaisia, jotka "eivät olleet sokeat", vaan ainoastaan liian hyvin ymmärsivät, mitä he tekivät. He ovat tuo "suuri joukko", yhteinen kansa, joka, niinkuin ennen, ilolla kuuli rakkauden ja totuuden äänen; joitten puolesta Hän kuollessaan rukoili: "he eivät tiedä, mitä tekevät."
Toukokuulla 1525.
Tulva on peräytynyt. Keisarikunnan armeija on liikkeellä Truchfels'in johdolla. Hessin Filip on rauhoittanut omat aluskuntansa ja nyt tullut Sachsiin kapinaa täällä kukistamaan. Meidän oma, lempeä ja armollinen vaaliruhtinaamme, joka aivan vastenmielisesti veti miekkansa, on, niin kerrotaan, kuolemallansa. Mailma on muutoksia täynnä!
Tällä välin on meidän pikkuisessa Wittenbergin mailmassa muutoksia tulossa. Näyttää siltä, kuin T:ri Luther nyt, kun hän on saanut paikan toisille kahdeksalle nunnalle ja koettanut myöskin hankkia jotakin kotoa Katarina von Boralle, rupeisi avioliittoon hänen kanssaan. Muutamia kuukausia sitten yritti hän naittamaan häntä Orlamund'in pastorille Glatz'ille, mutta Katarina ei suostunut. Ja nyt näyttää varmalta, että yksinäinen Augustinin-luostari muuttuu kodiksi, ja että Katarina tekee sen siksi.
Gottfried ja minä emme voi kylliksi riemuita. Tässä riidan ja rauhattomuuden mailmassa tuntuu niin tarpeelliselta, että tuolla hartaalla, totisella sydämellä on joku paikka, jossa se saa levätä, joku sydän, joka ymmärtää hänet ja on hänelle uskollinen, vaikka kaikki muut kävisivät vieraiksi, niinkuin aivan monet jo ovat käyneet. Ja tämmöinen on toivoaksemme Katarina von Bora hänelle oleva.
Hän on malttavainen ja täynnä luonnollista arvokkaisuutta, joka hyvin sopii sen miehen vaimolle, jonka Jumala on kutsunut niin monella tavalla johdattamaan ihmisten sydämiä. Hänen itsenäisyytensä estää häntä vaipumasta toisen lujan luonteen pelkäksi kuvastimeksi; hänen hilpeytensä ja naisellinen älynsä vahvistavat, luullaksemme, T:ri Lutheria monena vaikeana hetkenä, jommoisia kaikkien niitten, jotka kantavat maallisia kruunuja, minkälaisia tahansa, epäilemättä täytyy kokea.
Joulukuulla 1525.
Tämä vuosi on todella ollut muutosten vuosi. Talonpoikaiskapina on kukistettu. Frankenhausin luona saatiin viimeinen suuri voitto. Thomas Münzer kaatui, ja hänen harjaantumattomat joukkonsa pakenivat toivottomassa epäjärjestyksessä. Kapina on, niinkuin Gottfried sanoo, paha kyllä, kukistettu sillä tapaa, kuin ihmiset aivan tavallisesti kukistavat vihollisiansa, kun kerran saavat heidät käsiinsä: he tekevät rangaistuksen vielä suuremmaksi rikokseksi ja kokoovat aineita vastaiseen kapinaan ja kostoon.
Hyvä ja viisas vaaliruhtinas Fredrik kuoli juuri ennen voittoa. Se on ehkä hyvä, ettei hän elänyt ja nähnyt sitä kauheata kostoa, jota on harjoitettu; tiet reunustettuina hirsipuilla, kidutus palkittu kidutuksella, loukkaukset julmalla pilkalla. Köyhä, petetty kansa, semmenkin talonpojat, itkivät hyvää vaaliruhtinasta ja sanoivat: "voi, Jumala armahtakoon meitä! Meiltä on isä mennyt!" Hänen oli tapa puhella lempeästi heidän lastensa kanssa kedolla, ja hän oli aina valmis kallistamaan korvaansa jokaiseen kärsityn vääryyden kertomukseen. Hän kuoli nöyrästi, niinkuin kristitty; hän haudattiin kuninkaallisesti, niinkuin ruhtinas.