"Minä tiedän", vastasi täti Agnes pontevasti, "ja myöskin nunnan sydämen sisäpuolen. Ja minä tiedän, miksi viheliäiseksi kappaleeksi me teemme sen, kun koetamme ottaa kasvatuksemme taivaallisen Isämme käsistä omiin käsiimme. Luuletko sinä", hän jatkoi, "ettei Eva oppinut enemmän niinä pitkinä öinä, jolloin hän valvoi kipeän lapsensa vieressä, kuin hän olisi oppinut tuhansissa vapaa-ehtoisissa valvonnoissa jonkun alttarin edessä? Ja kun Eva tänä iltana on polvillaan Heinzin kanssa, niinkuin hän on, ja opettaa häntä rukoilemaan: 'hyvä Jumala, anna pikku Heinzille anteeksi, että hän on ollut pahankurinen poika tänä päivänä', ja laskee hänet hänen päänalaisellensa, valvoo, siksi kuin hän nukkuu, ja pyytää Jumalaa siunaamaan ja kasvattamaan tätä uppiniskaista pikkuista, ja sitten anoo anteeksi itse puolestaan, etkö sinä luule, että hän oppii enemmän, mitä 'anteeksi-antaminen' ja 'Isä meidän' on, kuin jos hän vuosikauden lukisi Theologia Teutsch'iä?"
Minä hymyilin ja sanoin: "rakas täti Agnes, jos Fritz tahtoo kuulla Evan kiitosta hyvin soitettavan, panen minä hänet kysymään sinulta, eikö se olisi ollut korkeampi kutsumus Evalle, että hän olisi pysynyt nunnana!"
"Voi! lapseni", sanoi täti Agnes puoleksi vanhalla ankaruudellaan ja puoleksi uudella hellyydellään, "jos sinä olisit oppinut mitä minä noilta huulilta ja tässä huoneessa, et sinä sallisi sanaakaan kumpaakaan vastaan, ei leikilläkään."
Totta puhuen ei täti Agnes itsekään voi panna suurempaa arvoa tähän rakkaasen kotiin, kuin minä. Se on avoinna jokaiselle talonpojalle, jolla on joka suru taikka vääryys kerrottavana, mutta on samalla yhteydessä linnan kanssa; se on yhteydessä molempien kanssa, ei minkäänlaisten sääty-etujen kautta, vaan sen vuoksi, että niin talonpojat kuin aatelisetkin ovat yhtä tervetulleet täällä; he ovat täällä vaan miehiä ja naisia, veljiä ja sisaria Kristuksessa.
Silloin tällöin käymme linnassa, jossa korkea sisaremme Chriemhild vallitsee. Mutta minun luontoni on aina vetänyt minua porvarillisiin, ja pappila sopii paremmin kuin linna. Paitsi sitä minä en voi mitään siihen, että vähän pelkään rouva Hermentrudia, varsinkin silloin, kuin molemmat poikani ovat muassani, sillä he ovat hyvin taipuvaiset porvarilliseen vapauteen käytöksessään. Linnan huonekalut ja sisuslaitokset ovat miespolvea vanhemmat, kuin meidän omat Wittenbergissä, enkä minä ensinkään saa poikia käsittämään Gersdorfin sukuperän majesteetillisyyttä taikka että ne ihmiset, jotka asuvat katujen varrella, välttämättömästi ovat huonommat, kuin ne, jotka elävät muista eroitettuina vuorilinnoissa. Minun täytyy turvata raamatun käskyyn: "kunnioita harmaita hiuksia", että saisin heitä soveliaalla tavalla kunnioittamaan rouva Hermentrudia.
Pikku Fritz tahtoo tietää, mistä Gersdorfin esi-isät ovat mainiot.
"Opistansako?" hän kysyi.
Sitä minä en uskonut, koska vasta tämä sukupolvi oppi lukemaan, vieläpä hieman epäillään, että vanhalla ritarilla on tukevat syyt, miksi hän mieluisammin kuulee Ulrichin lukevan, kuin itse lukee.
"Urhoollisuudestansako?"
"Kaiketi, Gersdorfit ovat aina olleet urhoollisia."
"Ketä vastaan he siis taistelivat?"