"Rouva Hermentrud on kovin ylpeä", sanoin minä Evalle, kun palasin linnasta ja istuin alas hänen viereensä portinvajaan, jossa hän paraikaa ompeli; "enkä minä todella ymmärrä, millä syyllä."
Eva ei vastannut, mutta vähäinen hymy eleli hänen huulillansa, joka hetkeksi melkein suututti minua.
"Väitätkö sinä, että hän ei ole ylpeä, Eva?" jatkoin minä, riitaa pyytäen.
"En minä väittänyt, että kukaan ei ole ylpeä", vastasi Eva.
"Tarkoitatko siis, että hänellä on jotakin, josta sopii ylpeillä?"
"Ensiksi kaikkien Gersdorfien haamut", lausui Eva; "ja sitten korkea, esi-isiltä perinnöksi jäänyt oikeus pitää samettia ja helmiä, jota et sinä enkä minä saa tehdä.
"Paljon parempi on oikeus saada omistaa Lucas Cranachin maalaukset ja
Albrecht Dürer'in leikkaukset", arvelin minä.
"Kukaties on niin", vastasi Eva tekonöyryydellä; "kukaties rikkaudessa on ylpeydelle yhtä luja perustus, kuin esi-isien arvossa. Ne, joilla ei ole kumpaakaan, niinkuin Fritzillä ja minulla, lienevät tasaisimmat tuomarit."
Minä nauroin ja tunsin, että sydämeni huojentui. Eva oli rohjennut nimittää sitä henkeä, joka vaivasi minua, oikealla nimellä, ja niinkuin muukin kummitus taikka tonttu katosi se kohta.
Kiitos Jumalan, että Evamme jälleen on serkku Eva eikä sisar Ave; että hänen oma sydämensä on täällä meidän joukossamme ja levittää valoa meidän omaantuntoomme juuri sillä, että se loistaa eikä kätkey minkään pyhän kunniakatoksen alle kaukaisen luostarin alttarilla.