Heinäkuulla 1527.
Fritz on kotona. Oli hupaista nähdä, mikä juhla hänen takaisintulonsa oli, ei ainoastaan kotona, vaan kylässä — lapset juosten ovista ulos saadaksensa ystävällistä hymyä häneltä, äidit pysähtyen työssään tervehtiäkseen häntä. Päivä hänen tulonsa jälkeen oli sunnuntai. Niinkuin tavallisesti, olivat kylän lapset koossa kello viisi aamulla kirkossa. Niitten joukossa olivat meidän ja Chriemhildin pojat ja Evan kaksoiset Heinz ja Agnes — punaposkisia, iloisia metsälapsia, jommoisia he ovat. Kaikki näyttivät kuitenkin niin kilteiltä ja suloisilta, kuin olisivat olleet Edenin lapsia, kun astuivat toinen toisensa perästä kylän nurmikon yli, ja vähäiset, valoisat olennot tuon tuostakin pujahtivat näkyviin sen suuren pyökkipuun varjosta, joka seisoo vastapäätä kirkkoa.
Koko tämä pikkuinen seura seisoi yhdessä alttarin edessä, jonka astuimelta Fritz opetti heitä. Ensiksi he veisasivat virren, vanhemmat pojat latinaksi, ja sitten kaikki yhdessä saksaksi; ja tämän jälkeen Fritz kuulusteli heiltä Lutherin katekismusta. Kuinka herttaisesti nuot vienot lapsen äänet vastasivat hänen syvään, miehuulliseen ääneensä; niinkuin epälukuisten kesälehtien humina tuolla ulkona taikka kylän puron loppumattomien pikku koskien kohina hiljaisena aamuna.
"Rakas lapseni, mikä sinä olet?" hän kysyi.
Heikot, mutta heleät äänet vastasivat:
"Minä olen kristitty."
"Mistä sinä sen tiedät?"
"Siitä, että olen kastettu ja uskon kalliisen Herraani Jesukseen
Kristukseen."
"Mitä kristityn tarvitsee tietää autuaaksi tullaksensa?"
Vastaus: "Katekismus."