Minun täytyi turvata äidilliseen arvooni tehdäkseni väittelystä loppua, ja minä muistutin Fritzille, että hän oli pikkuinen poika, jonka ei ollut oikeus laskea päätöksiään hyvistä ja suurista miehistäi kuin T:ri Lutherista. Mutta totta puhuen minä itse puoleksi ajattelin, niinkuin tämä lapsi. Minun oli mahdoton selittää, kuinka T:ri Luther lakkaamattoman taistelon kautta on raivannut tietä siihen vapauteen, jossa me nyt rauhassa elämme; kuinka hän kammoo Zwingli'n oppeja, ei niin paljon niitten itse tähden, kuin niitten seurausten tähden, jotka hänen luullaksensa niistä lähtevät. Kuinka olisi mahdollista saada lapsiamme, jotka nyt vastaan-ottavat rauhallisen, kalliisti ansaitun perinnön, ymmärtämään sen sotaisan sukupolven karkeata urhoollisuutta, joka valloitti jälleen tämän perinnön heille?
Niinkuin T:ri Luther sanoo: "ei ole mikään vähäinen asia muuttaa koko paavikunnan uskonto ja oppi. Kuinka vaikeata tämä on ollut minulle, saavat he nähdä sinä päivänä. Nyt ei kukaan usko sitä!"
Jumala määräsi Davidin taistelemaan Israelin taisteloita, ja Salomonin temppeliä rakentamaan. T:ri Lutherin on täytynyt toimittaa molemmat asiat. Mikä kumma siis, jos sotamiehen käsi välisti havaitaan rauhan töissä!
Kuitenkin, miksi minä vaivaan itseäni tämmöisillä? Pian, liiankin pian kuolema tulee, joka tekee meidän polvikuntamme hyvät avut pyhiksi lapsillemme ja lievittävällä verhollansa peittää meidän erhetyksemme.
Nytkin, kun T:ri Luther on poissa Coburgin linnassa, kuinka kalliit hänen kirjeensä ovat; ja kuinka kahta vertaa pyhemmät ne sanat, joita hän saarnasi meille viime sunnuntaina, ovat nyt, kun emme huomenna saa kuulla häntä.
Hän on viety Coburgin linnaan, että hän olisi lähempänä Augsburgin valtiopäiviä ja neuvoillansa auttaisi T:ri Melancthonia, joka on niissä. Vaaliruhtinas ei tohdi laskea Lutherimme jaloa sydäntä ja suoraa mieltä valtiopäivien viekkaitten diplomatien joukkoon.
Rouva Luther aikoo maalauttaa heidän pikku Magdalenansa, joka nyt on vuoden vanha ja Tohtorin lempilapsi, ja lähettää kuvan hänelle linnaan.
Kesäkuulla 1530.
Kirjeitä on tullut sekä T:ri Lutherilta että T:ri Lutherista. Hänen isänsä on kuollut — kunnollinen, kestävä, itsensä kieltävä, totuutta rakastava vanha mies, joka on poikaansa istuttanut niin paljon omasta luonteestansa. "Se on soveliasta, että minä suren semmoista isää", kirjoittaa Luther, "joka otsansa hiessä on kouluttanut ja kasvattanut minut ja tehnyt minut siksi, mitä olen." Asia koski häntä kipeästi, varsinkin kuin hän ei saanut olla isänsä tykönä hänen viime hetkellänsä; vaikka hän kiittää Jumalaa, että isä eli näinä valon aikoina ja meni pois lujana uskossansa Kristukseen. T:ri Lutherin sihteeri kirjoittaa kuitenkin, että hänen pikku Magdalenansa kuva lohduttaa häntä paljon. Hän on ripustanut sen seinään vastapäätä sitä paikkaa, jossa hän istuu, kun hän aterioitsee.
T:ri Luther on nyt heimonsa vanhin. Hän seisoo niitten aikalaistensa eturivissä, jotka verkalleen astuvat eteenpäin kuolemaa kohden.