Tänään minä olen istunut rouva Lutherin kanssa Augustinin-luostarin puutarhassa sen perunapuun varjossa, jossa hän niin usein istuu Tohtorin vieressä. Lapsemme leikittelivät ympärillämme — hänen pikku Hannuksensa poikien kanssa, sillä välin kuin pikku Magdalena istui kuhertaen, kuin kyyhkynen, edessämme ruohossa ja nyppi rikki muutamia kukkia.
Hän puhui minulle paljon Tohtorista; kuinka suuresti tämä rakastaa pienokaisia ja mitä opetuksia jumalallisesta rakkaudesta ja viisaudesta hän saa heidän vähäisistä leikeistään.
T:ri Luther sanoo usein, että vaikka kaikki Jumalan teot ovat kauniit, ovat pienet lapset ihanimmat niistä kaikista; että pyhät enkelit erittäin kaitsevat heitä. Hän on hyvin hellä heitä kohtaan, ja arvelee välisti, että he ovat paremmat teologit, kuin hän itse, sillä he luottavat Jumalaan. Hartaampia rukouksia ja korkeampaa teologiaa hän ei koskaan luule saavuttavansa, kuin mitä pienet lapset ensin oppivat — Herran Rukouksen ja Katekismuksen. Usein, niin jutteli rouva Luther, kertoi hän Katekismuksen itsekseen, muistaaksensa kaikkia niitä uskon aarteita, joita meillä on.
Hupaista on myöskin, sanoo hän, kuunnella sitä taivaallista teologiaa, jonka hän johdattaa linnuista, lehdistä, kukista ja tavallisimmista Jumalan lahjoista taikka elämän tapauksista. Pöydässä hedelmä-vati avaa hänelle kokonaisen Jumalan anteliaisuuden kirjan, josta hän sitten puhuu. Taikka, ottaen ruusut käteensä, sanoo hän: "sitä ihmistä, joka osaisi tehdä tämmöisen ruusun, pidettäisiin aivan ihmeellisenä; ja Jumala sirottaa lukemattomia semmoisia ympärillemme! Mutta juuri Hänen lahjainsa äärettömyyden vuoksi me emme huomaa niitä."
Ja eräänä iltana lausui hän pikku linnusta, joka viserteli viimeistä vähäistä lauluansa, ennenkuin se meni levolle: "voi armasta pikku lintua! se on valinnut suojansa ja tuudittaa itsensä rauhalliseen uneen ilman mitään huolta huomispäivän asunnosta; se pitää turvallisesti kiinni oksastansa ja jättää murheen Jumalalle."
Keväällä T:ri Luther mielellään kääntää vaimonsa huomion niihin vähäisiin elämän oraisin ja urpuihin, jotka pilkistelevät esiin joka paikasta ruskeasta maasta taikka alastomista oksista. "Kuka", sanoi hän, "joka ei ole koskaan nähnyt mitään kevättä, olisi kaksi kuukautta takaperin voinut arvata, että nämät kuolleet oksat kätkivät itsessään koko tuon salaisen elämän voiman? Niin on meidänkin laitamme oleva Ylösnousemisen aikana; Jumala ei kirjoita evankeliumiansa ainoastaan raamattuun, vaan puihin, kukkiin, pilviin ja tähtiin."
Ja näin on T:ri Lutherin läsnä-olon ja keskustelun kautta vähäinen puutarha rouva Lutherin silmissä kuin kuvilla varustettu evankeliumi ja psaltari.
Minä rohkenin tehdä muutamia kysymyksiä hänelle, ja muun muassa, oliko hän koskaan kuullut Tohtorin puhuvan jonkunlaisesta rukouksen kaavasta. Hän sanoi, että hän oli kerta kuullut hänen lausuvan: "meidän sopii käyttää kaavoja omissa rukouksissamme, siksi kuin sielumme siivet ja sulat ovat kasvaneet, ja me jaksamme lentää vapaasti ylös Jumalan läsnä-olon puhtaasen ilmaan." Mutta hänen rukouksensa, kertoo rouva Luther, ovat välisti niinkuin hänen pikku poikansa Hannuksen luottavainen tapa pyytää häneltä itseltä; vaan välisti niinkuin jättiläisen reutoaminen taistelon tuskassa.
Hän jutteli kuinka hän usein kiittää Jumalaa Tohtorin rakkaudesta lauluun ja soittoon. Kun hän on kovasti uuvuttanut mieltänsä ja sydäntänsä, näyttää musiki kohta vahvistavan ja viihdyttävän hänen sieluansa, niinkuin raitis ja virvoittava kylpy.
Minä olen itse kuullut hänen puhuvan tästä, kun olen ollut niissä kokouksissa, joita hän pitää joka viikko luonansa ja jossa harjoitetaan eri-äänisiä lauluja. "Perkele", sanoo hän — "tuo kadotettu henki — ei siedä pyhiä riemulauluja. Meidän intohimomme ja kärsimättömyytemme, meidän valituksemme ja itkumme, meidän oihkimisemme ja voihkimisemme miellyttävät häntä suuresti; mutta meidän laulumme ja virtemme harmittavat ja surettavat häntä kovasti."