Usko se on, joka tekee, että Luther näkee niin selvästi. "Se on Jumalan sana ja asia", kirjoittaa hän, "sentähden meidän rukouksemme varmaan kuullaan, ja Hän on jo määrännyt ja valmistanut sen avun, joka on meitä auttava. Tämä käy varmaan toteen. Sillä Hän sanoo: 'unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei hän armahda kohtunsa poikaa? ja vaikka hän unohtaisi, en minä kuitenkaan sinua unohda. Katso, käsiini olen minä sinun pyältänyt.' Minä olen nykyisin nähnyt kaksi ihmettä, hän jatkaa; ensimäisen, kun katselin ulos akkunastani ja näin taivaan tähdet ja koko Jumalan ihanan kaari-katon, enkä kuitenkaan eroittanut mitään pylväitä, joilla rakentaja oli tukenut tätä kantta; ei taivas kuitenkaan rauennut, vaan koko tuo suuri kaari seisoi lujana. Nyt löytyy semmoisia, jotka etsivät noita pylväitä ja tahtoisivat kokea ja tarttua niihin, ja kun he eivät voi, kummastelevat ja vapisevat, niinkuin taivas varmaan kukistuisi, ei minkään muun vuoksi, kuin vaan sen vuoksi, että he eivät voi koskea ja tarttua sen pylväisin. Jos he vaan voisivat löytää nämät, kyllä sitten taivas, heidän luullaksensa, pysyisi koossa!"
"Iloinen ihme oli: minä näin suurten pilvien vierivän ylitsemme niin kauhealla painolla, että niitä sopisi verrata suureen valtamereen, enkä minä kuitenkaan selittänyt mitään alustaa, johon olivat perustetut elikkä rakennetut, eikä mitään rantaa, joka pidätti niitä; ne eivät kuitenkaan pudonneet päällemme, vaan katselivat meitä tylyllä, totisella muodolla ja pakenivat matkoihinsa. Mutta kun ne olivat kulkeneet ohitse, silloin loisti esiin sekä niitten alusta että meidän kattomme, joka oli kannattanut niitä — taivaankaari! Tosin kyllä heikko, ohut, köykäinen alusta ja katto, joka pian suli pois pilviin ja oli pikemmin niinkuin väikkyvä särmiö, jonka näemme kirjavan lasin lävitse, kuin luja ja varma alusta! että meidän kyllin oli syytä epäillä tätä heikkoa sulkua, joka pidätti tuota ääretöntä vesien painoa. Kuitenkin me todella huomasimme, että tämä utuinen särmiö kykeni kannattamaan vesien painoa ja että se lujasti varjelee meitä. Mutta muutamia löytyy, jotka mieluisammin katselevat vesien ja pilvien paljoutta ja kovaa painoa, kuin liiton köykäistä, kaitaa kaarta. He tahtoisivat pidellä tätä väikkyvää, haihtuvaa vemmeltä, ja kun eivät voi sitä tehdä, pelkäävät he aina, että pilvet tuottavat vedenpaisumuksen takaisin."
Taivaallinen Isä, kun yksi mies, joka luottaa sinun sanaasi, voi näin pitää kokonaista kansakuntaa pystyssä, mitä sinun sanasi tekisikään meidän kaikkien hyväksi, jos me jokainen samalla tapaa luottaisimme siihen ja Sinuun, joka lausui sen!
XXXIII..
Theklan kertomus.
Wittenbergissä, 1540.
Se aika, jota pelkäsin kaikkein enimmän sen suuren kadon jälkeen, joka teki minun elämäni autioksi, on tullut. Minä olen yksinäisen keski-ijän yksitoikkoisella lakealla. Lapsuuden päivänpaisteiset kunnaat, ja myöskin nuoruuden iloiset, tuuliset ahteet ovat melkein näkymättömissä minun takanani; ja arvoisan vanhuuden lumiset harjut, joilta voimme katsoa luvattuun maahan tuolle puolen, ovat melkein yhtä kaukana minun edessäni. Muitten elämä on pulppuavasta lähteestä paisunut leveäksi ja tyveneksi virraksi, sillä välin kuin minun elämäni on vaan sama kapea puro, kuin se alusta oli. Se hiipii verkan ja hiljalleen lakean poikki eikä hyppele iloisesti kalliolta soitellen joka paikassa matkallansa. Kuitenkin minä olen tyytyväinen; aivan täydellisesti tyytyväinen. Minä tiedän varmaan, että korkein viisaus ja rakkaus on määrännyt minunkin elämäni; ja että (sitä myöten kuin ei minun uskoton sydämeni estä sitä) Jumala johdattaa minutkin korkeimpaan ja parhaasen päämäärään.
Minä en ajatellut aina niin. Minä varoin, ettei Bertrandin kuolema loisi varjoansa ainoastaan maalliseen elämääni, vaan että se ainaiseksi kiduttaisi ja heikontaisi luontoani; että samalla kuin kadotin kaikki avio-elämän suloiset, jalostuttavat suhteet, minä ijäti jäisin vaan kehkiämättömäksi, yksipuoliseksi olennoksi.
Mutta eräänä päivänä minä T:ri Lutherin saksankielisestä raamatusta luin ensimäisen Korinthilais-epistolan kahdennessatoista luvussa Kristuksen ruumiista, ja sydämeni sai suuren lohdutuksen siitä. Minä näin, että me emme ole aiotut erinäisiksi atomeiksi, joista jokainen olisi täydellinen itsekseen, vaan saman ruumiin jäseniksi, joista jokainen on täydellinen ainoastaan sen kautta, että se on yhteydessä kaikkien muitten kanssa. Ja silloin huomasin, kuinka kokonaan vähäpätöinen asia se on, mihin paikkaan Kristus asettaa minut ruumiisensa; ja kuinka meidän on mahdoton tietää, miksi Jumala kasvattaa meitä, ennenkuin ruumis on täydellinen ja me näemme, mitä meidän tulee olla siinä.
Kun minä vähäistä sen jälkeen astuin Dübenin nummea kotiin Elsan Greetan kanssa, toi joukko kasvavia puita, joitten varjossa lepäsimme, saman opetuksen eteeni vertauksen muodossa. Me olimme usein kaukaa ihmetelleet tämän ryhmän kaunista sopusuhtaisuutta, vaan nyt, kun katsoimme ylös, näin minä, kuinka vaillinainen jokainen yksityinen puu oli, kaikki kallistuen eri taholle, ja kaikki ainoastaan yhdeltä puolelta hyötyen. Jos jokainen puu olisi sanonut: "minä olen pyökkipuu ja minun on oikeus levittää oksiani joka haaralle, niinkuin veljeni, joka seisoo yksinään nummella," mitä tuosta ihanasta ryhmästä olisi tullut? Ja katsoen ylös viheriän, tiheän lehdistön lävitse sinistä taivasta kohden, minä sanoin: