Monella muulla tavalla, kuin voin mainita, ovat hän ja hänen sanansa auttaneet minua. Ei kukaan näytä ymmärtävän, niinkuin hän, mitä perkele on ja tekee. Se on kiusaus surussa, jota meidän tulee pelätä ja kavahtaa. Juuri tätä minä en ymmärtänyt ensin, kun Bertrand kuoli. Minä luulin itseäni kapinalliseksi, enkä rohjennut lähestyä Jumalaa, ennenkuin herkeisin tuntemasta itseäni kapinalliseksi. Minä en ymmärtänyt, että perkele, joka kiusasi minua kapinoimaan, myöskin kiusasi minua ajattelemaan, ettei Jumala antaisi anteeksi. Minä olin ennen ajatellut koetusta jonkunlaiseksi pyhyydeksi, jossa aivan luonnollisesti tuntisin Jumalan läsnä-olon. Minun tuli vielä oppia, että sekin voi olla jopa "pimeyden hetki," jolloin pimeyden ruhtinas näkymätönnä lähestyy meitä. Niinkuin T:ri Luther sanoo: "perkele ahdistaa meitä juuri siltä puolelta; josta olemme kaikkein hellimmät ja heikoimmat, niinkuin hän paratiisissa kääntyi Evaa eikä Adamia vastaan."
Sanomattoman suuri lohdutus oli siitä, kun opin, kuka minua oli vaivannut, ja käännyin Hänen puoleensa, joka jo aikaa voitti kiusaajan, rukoillen, että Hän karkoittaisi tämän nyt minun luotani. Sillä vaikka T:ri Luther tuntee, kuinka kauhea langennut enkeli on — "Kymmenien Käskyjen antithesis" (vastakohta), joksi hän nimittää häntä, "joka tuhansia vuosia on enkelin nerolla tutkistellut, kuinka tehokkaimmalla tavalla voi häiritä ja hävittää ihmisiä" — muistuttaa hän meitä aina, että perkele kuitenkin on kukistettu vihollinen, ettei hän nytkään saa voittoa meistä, ja että, vaikka hän on rohkea ahdistamaan ja kiusaamaan suruttomia, yksi ainoa uskon sana tai katse panee hänet pakenemaan "niinkuin piestyn koiran." Juuri tämä tieto, että saatanalla on voima kiusata, ynnä vakuutus, ettei hän kykene uskovaista sydäntä vahingoittamaan, ne ovat niin usein tukeneet minua T:ri Lutherin sanoissa.
Mutta hän ei ole ainoastaan tällä tapaa auttanut minua. Hän teroittaa usein, kuinka työnteko on aivan tarpeellinen. Parempi on, sanoo hän, ryhtyä halvimpaan askareesen, kuin istua yksinään joutilaana ja kohdata saatanan kiusauksia. "Usein on minun kiusauksissani tarve puhua vaikka vaan lapsen kanssa, että saisin karkoitetuiksi niitä ajatuksia, joilla perkele hätyyttää minua; ja tämä estää minua kerskailemasta, että itse omin neuvoin pystyn auttamaan itseäni ja kestämään ilman Kristuksen voimaa. Minä tarvitsen välisti semmoista auttajaa, jolla ei ole koko ruumiissansa niin paljon teologiaa, kuin minulla on yhdessä sormessani." "Ihmissydän", arvelee hän, "on niinkuin myllynkivi myllyssä: kun panet vehnää sen alle, se jauhaa ja murentaa vehnän jauhoksi; jollet pane vehnää, jauhaa se kuitenkin, mutta silloin se jauhaa itseänsä ja kuluu pois. Samoin ikään jättää ihmissydän, jollei sitä kiinnitetä työhön, sijaa perkeleelle, joka luikertaa sisään ja vetää myötänsä kokonaisen lauman pahoja ajatuksia, kiusauksia ja suruja, jotka jauhavat rikki sydämen!"
Tämän hänen puheensa johdosta koetin minä ahkerasti hankkia jotakin toimitusta itselleni. Aluksi se näytti vaikealta. Elsa ei tarvinnut paljon apua lapsiansa varten taikka vaan satunnaisesti. Kotona olivat köyhyyden huolet ohitse, ja kallis isäni ja äitini voivat hyvin ilman minun avuttani. Tyytymättömyydessäni toivoin välisti, että he olisivat köyhät taas, niinkuin Elsan lapsuudessa, että minua tarvittaisiin ja minusta todella tuntuisi, kuin kehräämälläni ja ompelemallani hyödyttäisin, sen sijaan kuin nyt tunsin, että askaroitsin vaan joutilaisuutta karttaakseni ja ettei kenelläkään ollut mitään hyvää työstäni.
Toisin aioin minua halutti päästä näkemästä koko sitä onnellista elämää, joka ympäröitsi minua, ja minä moitin puoleksi T:ri Lutheria sydämessäni, että luostarit hänen kauttansa olivat lakkautetut. Nunnana, arvelin minä, olisin ainakin ollut jotakin määrättyä ja arvossa pidettyä eikä se negativinen, kesken-eräinen olento, joksi tunsin itseni, eroitettuna likimmäisistäni sen kautta, että kaipasin sitä, joka teki heidän elämänsä todelliseksi ja onnelliseksi.
Äitini tointuminen rutosta paransi minua vähän tästä. Se muistutti minua niistä siunauksista, jotka vielä olivat tarjonani kotona. Minä rupesin myöskin taas luottamaan Jumalaan ja sain lohdutusta, kun ajattelin, mitä äidin-äiti kerta sanoi minulle, kun olin vähäinen tyttö ja haikeasti itkin sekaantunutta vyyhtiä ja nyyhkytin: "en minä sitä ikinä selväksi saa"; "keri, rakas lapseni, keri vaan, tuuma tuumalta, avaa joka solmu toinen toisensa perästä, niin vyhti suorenee pian itsestänsä." Samalla tapaa minä päätin keriä vähäistä elämän lankaani päivästä päivään ja avata toisen vähäisen solmun toisen perästä, siksi kuin nyt vyhti todesti on suorinnut itsestänsä.
Harvan naisen elämä on, luullakseni, enemmän täynnä rakkautta ja miellyttävää tointa, kuin minun. Minä olen ruvennut hoitamaan vähäistä tyttökoulua. Oppilaitteni joukossa on kaksi orpoa, jotka talonpoikais-sota teki isättömäksi ja jotka lähetettiin meille; tästäkin tulee minun kiittää T:ri Lutheria. Hän ei huoli mistään niin paljon, kuin nuorten kasvatuksesta; ei mikään sureta häntä enemmän, kuin se ahneus, joka kadehtii varoja kouluilta; eikä mikään ilahuta häntä enemmän, kuin pienokaisten edistyminen kaikessa hyvässä taidossa. Niinkuin hän kirjoitti vaaliruhtinas Johanille Coburgista kaksitoista vuotta takaperin:
"Laupias Jumala osoittaa suurta armoa siinä, että Hän tekee sanansa niin hedelmälliseksi teidän maassanne. Herttaiset pienet pojat ja tytöt ovat niin hyvin opetetut katekismuksessa ja Pyhässä Raamatussa, että sydämeni sulaa, kun näen, kuinka nämät nuoret pojat ja tytöt osaavat uskoa ja puhua paremmin Jumalasta ja Kristuksesta, kuin kaikki vanhan ajan luostarit ja koulut."
"Semmoinen nuoriso Teidän Arvonne maassa on ihana paratiisi, jonka vertaista ei löydy mailmassa. On niinkuin Jumala sanoisi: 'rohkeutta, rakas herttua Johan, minä uskon sinulle jaloimman aarteeni, kauniin paratiisini; sinä saat ruveta sen isäksi. Sillä minä jätän sen sinun huomaasi ja annan sinulle kunnian olla tarhurini ja huoneenhaltiani'. Tämä on totinen tosi. On myöskin, niinkuin Herramme Jesus olisi Teidän Arvonne vieras ja holholainen, koska Hänen sanansa ja Hänen pienokaisensa ovat teidän alinomaiset vieraanne ja holholaisenne."
Vähä aika sitten eräs nainen, Lutherin vaimon ystävä, asui Tohtorin luona pannaksensa toimeen semmoista koulua Wittenbergissä nuoria tyttöjä varten; ja nyt se on joutunut minun haltuuni. Usein T:ri Luther tulee sisään ja laskee kätensä pienokaisten pään päälle, pyytäen Jumalaa siunaamaan heitä, taikka kuuntelee, kun he kertovat katekismusta taikka Pyhää Raamattua.