Joulukuun 25 p. 1541.
Kerta vielä on joulupuu sytytetty kodoissamme Wittenbergissä. Kuinka monta tämmöistä onnellista kristillistä kotia meillä on! Elsamme, Justus Jonaksen ja hänen lempeän, miellyttävän vaimonsa, joka, niinkuin T:ri Luther sanoo: "aina levittää iloa hyvillä, suloisilla kasvoillansa." Tämmöisissä tiloissa tulemme nyt kaikki kokoon Elsan luona. Lasten ääni on parempi, kuin valo, isäni sokeille silmille, ja äitini uudistaa jälleen omia äidin-ilojansa lapsen-lapsissaan, mutta ilman huolitta.
Mutta kaikista näistä kodoista ei mikään ole niin onnellinen eikä niin hellästi yhteen liittynyt, kuin T:ri Lutherin. Hänen lapsenkaltainen ilonsa vähäisistä asioista tekee jokaisen perhe-juhlan hänen huoneessaan aivan riemuisaksi; ja lasten leikit ja huvit, samoin kuin heidän vähäiset huolensakin, ovat hänelle alinomainen vertaus taivaallisesta perheestä ja meidän keskuudestamme Jumalan kanssa. Hänellä on nyt viisi lasta, Hannus, esikoinen; Magdalena lempeä ja suloinen kolmetoistavuotinen tyttö; Paulus, Martin ja Margareta.
Mikä onni niille, jotka ovat kadottaneet omansa ja ovat murheelliset, että meidän kristilliset juhlamme viittaavat eteenpäin ja ylöspäin, yhtä hyvin kuin taaksepäin; että ijankaikkinen ilo, jota lakkaamatta lähestymme, yhdistyy siihen maalliseen iloon, joka on mennyt ohitse. Niin, vanha pakanallinen elämänpuu, jota tämä nuori, viheriäinen kuusi maamme aarniometsistä sanotaan kuvaavan, on kristitty joulupuuksi. Vanha elämänpuu oli surun puu, sen juuret olivat katoavaisessa maassa, ja sen alla istuivat murhettivat Vaiheettaret valmiina leikkaamaan poikki ihmis-elämän lankaa. Luonto, joka aina uudistuu, oli surullinen vastakohta ihmis-elämään, joka kukoistaa vaan kerran. Mutta meidän elämänpuumme on ilon puu, ja sen juuret ovat ijankaikkisen ilon paratiisissa. Enkelit vartioivat sitä, ja se muistuttaa Toisen Ihmisen synnystä — Herrasta, joka tuli taivaasta — joka ei ole ainoastaan elävä sielu, vaan elämää antava henki. Elämänpuusta havaitsemme, kuinka katoavainen luonto, vaikka se näyttääkin kuolemattomalta, on vastakohtana kuolevaisen ihmisen todelliseen, ijankaikkiseen elämään. Pienten lasten ilosta näyttää, kiitos Jumalan, koko sydämeni kerran vielä riemuitsevan; sillä minäkin katson aamuruskoa kohden ja kuulen elämän lähteen solisevan, mihin hyvänsä minä käännyn. Edessäni se kuitenkin on paras ja raikkain! sillä se kumpuaa ylös ijankaikkiseen elämään.
Joulukuulla 1542.
Varjo on laskeunut T:ri Lutherin rauhalliseen kotiin: Magdalena, itsensäkieltäväinen, kuuliainen, hurskas, armas lapsi — hän sydämen suosikki — on kuollut; esikoistytär, jonka kuva, kun hän oli vuoden vanha, ilahutti häntä Coburgissa.
Viime Syyskuun viidentenä päivänä hän sairastui, ja silloin Luther kohta kirjoitti ystävällensä Marcus Crodel'ille, että tämä lähettäisi hänen poikansa Johanin Torgau'ista, jossa hän opiskeli, katsomaan sisartansa. Hän kirjoitti:
"Armoa ja rauhaa, rakas Marcus Crodel'ini. Minä pyydän, että sinä salaat Johaniltani, mitä minä kirjoitan sinulle. Minun tyttäreni Magdalena on todella melkein haudan partaalla — lähtee pian Isänsä luo taivaasen, jollei Jumala vielä katsoisi soveliaaksi säästää häntä. Mutta hän itse tahtoo niin hartaasti nähdä veljeänsä, että minun täytyy lähettää vaunut noutamaan häntä. He rakastivat toisiansa suuresti. Jospa hän eläisi, siksi kuin veli tulee! Minä teen, mitä suinkin voin, ettei jälestäpäin se ajatus, että laiminlöin jotakin, vaivaisi minua. Käske sentähden syytä ilmoittamatta hänen kiiruimman kautta palata näillä vaunuilla tänne; — tänne, jossa Magdalena joko lepää Herrassa taikka tointuu. Jää hyvästi Herrassa."
Veli tuli, mutta Magdalena ei tointunut.
Kun hän nyt makasi kovin sairaana, sanoi Tohtori Martin: