"Sinä lemmitty Lenchen, kuinka hyvä sinun nyt on olla!"
Ja katsellessaan kun hän makasi tuossa, lausui hän:
"Voi, sinä suloinen Lenchen, sinä nouset kuolleista jälleen ja loistat niinkuin tähti; niin, niinkuin aurinko!"
He olivat tehneet arkun liian kapeaksi ja lyhyeksi, ja hän sanoi:
"Vuode on liian vähäinen sinulle! Minä riemuitsen tosin hengessäni, mutta lihassani olen kovin murheellinen; tämä ero koettelee minua ylenmäärin. Se on kummallista, että olen niin murheissani, vaikka minä tiedän, että hän varmaan lepää rauhassa ja että hänen käy kaikite hyvin."
Ja kun väki, joka tavallisuuden mukaan tuli asettamaan ruumista katsottavaksi, puhutteli Tohtoria ja surkutteli häntä, arveli hän:
"Teidän tulisi iloita. Minä olen lähettänyt pyhimyksen taivaasen; niin, elävän pyhimyksen! Jospa me saisimme semmoisen kuoleman! Semmoisen kuoleman minä kuolisin mielelläni juuri tänä hetkenä."
Tuosta lausui joku: "se on kyllä totta; kuitenkin tahtoo jokainen saada pitää omansa."
Tohtori Martin vastasi:
"Liha on liha, ja veri on veri. Minä olen iloinen, että hän on tuolla ylhäällä. Se on vaan liha, joka suree."