"Syystä sinä kirjoitat, että kuolemaa (taikka vielä oikeammin unta) tulee kaikkiin näihin aivan pahoihin aikoihin ikävöitä. Ja vaikka tämän kaikkein kalliimman lapseni lähtö on suuresti liikuttanut minua, olen enemmän iloinen, että hän, Jumalan valtakunnan tytär, riistettiin perkeleen ja mailman kidasta; niin suloisesti nukkui hän Kristuksessa."
Niin murheellisesti ja hellästi hän kirjoittaa ja puhuu. Tämä surun varjo keskellä hänen elämäänsä pimittää koko mailman häneltä. Taikka pikemmin, niinkuin hän sanoisi, kun ei tuon armaan, kuuliaisen lapsen läsnä-olo enää ilahuta häntä, katsoo hän ulos kylmän ja mustan lietensä äärestä ja näkee mailman semmoisena, kuin se on: rikkaitten ahneuden; köyhien oikeat vaatimukset, mutta kapinalliset yritykset; Turkkilaisten sodan ulkopuolella, keisarikunnan riidan sisäpuolella; uhkaavan uskonnollisen vainon tuliset vihat; ystävien penseyden ja eripuraisuuden. Monta vuotta salli Jumala tämän herkkä-tunteisen sydämen vetäytyä kaikista näistä kodin valoisaan, eheään keskuuteen. Mutta nyt hän luo silmänsä tuolle puolen tätä elämää; kuolemaa kohden, joka vähitellen meille kaikille ilmaisee totuuden, vanhurskauden ja rakkauden valtakunnan, taikka pikemmin siihen kunniakkaasen Tulemukseen, joka julistaa sen kaikille. Näistä hän mielellään puhuu. Hän on varma, että mailman loppu on lähellä, ja hän sanoo, että kaikkien saarnaajien tulisi kehoittaa seurakuntiansa rukoilemaan sen tuloa, niinkuin kultaisen aikakauden alkua. Hän lausui kerta: "oi armollinen Jumala, tule pian jälleen! Minä odotan sitä päivää, sitä kevät-aamua, jolloin päivä ja yö ovat yhtä, ja tuon koiton kaunis, hohtava ruusu sinestyy. Tästä aamu-ruskosta lähtee, niin mielessäni kuvailen, paksu, musta pilvi, salamat leimuvat, jyräys, ja taivas ja maa raukeevat. Jumala olkoon ylistetty, joka on opettanut meitä ikävöimään ja vartomaan sitä päivää. Paavikunnassa veisaavat:
"'Dies irae, dies illa' (Vihan päivä, tuo päivä); mutta me odotamme sitä toivolla; ja minä luulen, ettei se ole aivan kaukana."
Ei hän kuitenkaan ole mikään uneksija, joka suruttomasti panee kätensä ristiin ja vartoo koittoa. Hän on päivän oma, valkeuden lapsi; ja levollisesti, vieläpä iloisesti, tekee hän lakkaamatta työtä muitten hyväksi, tarkasti muistaen kaikkein tarpeita ja iloja, vähimmästä alkaen suurimpaan saakka; hellästi ja mielellään luopuen hopeisista astioistansa, jalosti palkitakseen uskollista vanhaa palveliaa, joka eroo hänen tyköänsä; puollustaen avuttomia; kirjoittaen lohdutuskirjeitä halvimmallekin, joka kaipaa hänen tukeansa; pitäin huolta kaikista seurakunnista, kuitenkin vakavasti lapsiansa kurittaen, kun niin tarvitaan, taikka ottaen osaa kaikkien heidän tuumiinsa ja huvituksiinsa.
Wittenbergissä, 1545.
Näyttää siltä, kuin T:ri Luther olisi yhtä tarpeellinen meille nyt, kuin siihen aikaan, jolloin hän antoi ensimäisen kehoituksen parempiin pyrintöihin sillä, että hän ripusti thesinsä Wittenbergin oviin, taikka kansan silmät kaikki kääntyivät häneen Wormsissa. Rauhallisessa kodissaan hän istuu ja pitää kädessään niitä lankoja, jotka johdattavat niin monen elämää ja niin monen maan kohtaloa. Hän on näihin aikoihin usein sairastanut, jopa toisinaan aivan kovasti. Rikkaitten porvarien ja aatelisten itsekäs ylellisyys vaivaa häntä paljon. Kerta hän melkein väkisin avasi itselleen tien vaaliruhtinaan kabinettiin, vaatiaksensa, että hän määräisi osan takavarikkoon otetuista kirkonsaatavista pappien ja koulun-opettajien palkaksi; ja vakavasti hän kerta toisensa perästä saarnastuolista soimaa ahneutta.
"Kaikki muut viat", hän sanoo, "tuottavat huvinsa; mutta viheliäinen saituri on tavaransa orja eikä sen herra; hänellä ei ole mitään iloa tästä eikä tulevasta elämästä. Täällä hän on kiirastulessa, siellä helvetissä; kun päinvastoin usko ja tyytyväisyys vuodattavat rauhaa sieluun täällä ja sitten saattavat sielun taivaasen. Sillä ahne kaipaa sitä, mitä hänellä on, yhtä paljon kuin sitä, mitä hänellä ei ole."
Ei löytynyt koskaan sydäntä, joka olisi ollut vapaampi itsekkäistä edunpyynnöistä ja vehkeistä, kuin hänen. Hänen uskonsa tähtää aina näkymätöntä Jumalaa; ja hänestä tuntuu surkeimmalta hulluudelta sekä synniltä, kun ihmiset rakentavat pesänsä tähän metsään, jonka kaikissa puissa hän näkee "metsäherran merkin."
Hänen saarnansa ovat nykyisin usein olleet nuhtelevaisia ja surullisia.
Elsan Greeta, joka nyt on ajattelevainen kolmenkolmatta vuoden vanha tyttö, sanoi minulle tuonain: