Sitten Theklamme, kuinka levoton minä olin hänen puolestaan yhteen aikaan! kuinka valmis ottamaan hänen kasvatustansa Jumalan käsistä omiin käsiini, joka, niinkuin minä taitamattomuudessani arvelin, ehkä säästäisi hänen hehkuvalta, innokkaalta, rakastavalta sydämeltään monta tuskaa.
Minä tahdoin kesyttää ja tasoittaa kaikki hänessä lempeillä varoituksilla ja viisailla neuvoilla. Minä tahdoin, että hän rakastaisi vähemmällä kiivaudella, iloitsisi suuremmalla maltilla, surisi enemmällä kohtuudella. Minä koetin lujasti litistää hänen luonnettansa kapeampaan kaavaan. Mutta Jumala ei suvainnut sitä. Minä ymmärrän ne kaikki nyt. Hän oli luotu rakastamaan ja iloitsemaan, ja sitten itkemään ja valittamaan sydämensä kyllyyden mukaan, että hän, joko Jumala johdatti häntä korkeudelle tai syvyyteen, oppisi, mitä hänen tarvitsi oppia sen rakkauden korkeudesta ja syvyydestä, joka ulottuu kaiken ilon ylitse ja kaiken surun alitse. Sen sijaan, että hänen luontonsa minun taitamattoman käteni kautta olisi kutistunut ja kitunut, oli sen määrä tällä tapaa terästyä, vahvistua ja juurtua, että muut saisivat suojaa hänen hellyydessään ja rakkaudessaan, niinkuin aivan moni nyt saa. Minä olisin liennyttäissäni heikontanut; Luoja on liennyttäissään voimistuttanut ja laajentanut; Hän on tehnyt hänet kykeneväksi kestämään ja säälimään, niinkuin myöskin tuntemaan.
Ei kukaan arvaa, mitä hän on meille, ainoa, joka on kokonaan jäänyt meille, jolle me olemme vielä likeisimmät ja rakkaimmat, joka sitoo meidän vuotemme yhteen hellän huolen ainaisen muiston kautta, tekee meidät nuoriksi lapsellisella rakkaudellaan, ja oman hyväntekeväisen ja toimellisen elämänsä kautta tuottaa väsähtyneelle elämällemme keski-ijän vireyden ja harrastukset.
Elsa ja hänen perheensä ovat jokapäiväisen elämämme ilo; Eva ja Fritz ovat meidän kalliin ja pyhin aarre, ja kaikki muut ovat niin hyvät ja rakkaat, kuin lasten suinkin sopii; mutta heille kaikille me olemme iso-äiti ja iso-isä. Theklalle olemme yhä "isä" ja "äiti", hänen elämänsä turva ja hänen rakkautensa koti. Se vaan, että vanha, tuskallinen pelkoni välisti tunkee minuun, kun ajattelen, mihin hän aikoo ruveta, kun me olemme menneet. Mutta ei mikään puollusta enää semmoisia tunteita, kun minulla on kaikki nuot Herramme lupaukset ja Hänen sanansa kukista ja linnuista selvällä Saksan kielellä raamatussani, ja juuri nämät samat kukat ja linnut saarnaavat minulle värein ja lauluilla yhtä selvästi räystäältä ja puutarhasta ulkopuolelta akkunaani.
Tuskin kenenkään naisen tulee kiittää T:ri Lutheria ja uskonpuhdistusta niin monesta hyvästä, kuin minun: Kristoferin uskonnosta; Fritzin ja Evan avioliitosta; Theklan olemisesta kotona, kun hän muutoin nyt eläisi nunnana jonkun luostarin kätkössä; kaikesta rakkaudesta niinä viime kuukausina, jotka kallis sisareni Agnes ja minä vietimme yhdessä ennen hänen rauhallista kuolemaansa; ja sitten raskas pelon taakka nostettuna pois omalta sydämeltäni!
Vaan kuitenkin minun arka, rauhaa rakastava luontoni toisinaan kammoo, ei juuri sitä, mitä on tehty, mutta sitä tapaa, jolla se on tehty. Minä luulen, että hiukan enempi maltillisuutta olisi estänyt niin kauhean riidan uuden ja vanhan opin välillä; että talonpoikais-sota ehkä olisi saatu kartetuksi ja tavalla taikka toisella (kuinka, sitä minä en ollenkaan voi sanoa) hyvät ihmiset molemmilla puolilla olisivat pysyneet sovinnossa. Sillä että löytyy hyviä ihmisiä molemmilla puolilla, sitä ei mikään saa minua epäilemään. Eikö todellakin yksi omista pojistamme — hyvä ja vakava Pollux — vielä kuulu vanhaan kirkkoon? Ja sopiiko minun epäillä, että hän ja hänen hurskas, harras vaimonsa, jotka käyvät köyhien luona ja hoitavat sairaita, rakastavat Jumalaa ja koettavat palvella Häntä?
Totta puhuen täytyy minun puolimmiten lukea sitäkin Jumalan armolahjaksi, että yksi meidän pojistamme pysyy vanhassa opissa; vaikka lapseni, jotka ovat viisaammat, kuin minä, eivät ajattele niin; eikä mieheni, joka on viisaampi, kuin he; eikä T:ri Luther, joka on kuitenkin viisaampi, kuin kukaan muu. Kenties minun pikemmin tulisi sanoa, että, vaikka meidän surumme on suuri ja hänelläkin on paljon vahinkoa siitä, minun mielestäni kuitenkin on jotakin hyvää siinä, että Polluximme pysyy niinkuin välittävä nivel meidän ja meidän esi-isiemme uskonnon välillä. Se muistuttaa meitä yhteisen luomisemme ja lunastuksemme siteestä sekä yhteisestä, vaikka himmeästä uskostamme Luojaamme ja Lunastajaamme. Se estää meitä ajattelemasta, että koko se kristikunta, joka kuuluu vanhaan oppiin, on aivan sama, kuin pakanat ja Turkkilaiset; ja se estää myöskin puolestansa vähän, etteivät he pidä meitä aivan kadotettuina väärä-uskolaisina.
Paitsi sitä olen minä varma siitä, että T:ri Luther ja uskonpuhdistus ovat opettaneet Polluxille ja hänen vaimollensa monta asiaa, vaikka he eivät myönnä sitä. Heilläkin on saksankielinen raamattu; ja vaikka se on paljon vaikeampi, kuin T:ri Lutherin, eikä siinä, minun mielestäni, ole puoleksikaan niin puhdasta ja tukevaa saksaa, osaavat kuitenkin hän ja hänen vaimonsa lukea sitä; ja minä toivon välisti, että me vähitellen huomaamme, ettei ajatuksemme niin peräti eriä Vapahtajamme suhteen, vaikka eriävätkin T:ri Lutherin suhteen.
Kukaties minä kuitenkin erehdyn, kun ajattelen, että olisi voitu hiljaisemmalla tavalla saada aikaan suuria muutoksia. Thekla sanoo, että kevät kaipaa ukkosen ilmojansa yhtä hyvin, kuin päivän paistettaan ja lempeitä sadekuurojaan, ja ettei kivi ollut vierinyt haudalta eikä esirippu temppelissä revennyt ilman maanjäristyksettä.
Elsan Gottfried sanoo, ettei perkele koskaan suostuisi siihen, että hänen valheensa hyvästä ja armollisesta Jumalasta sysätään syrjälle ilman taistelematta; ja että kaikki pyhät enkelit saavat käydä ankaria sotia yhtä paljon, kuin hiljaisuudessa olla vartiolla pikku lasten kehtojen luona. Minä vaan soisin, että uskonpuhdistajat ja myöskin T:ri Luther seuraisivat yli-enkeli Mikaelin esimerkkiä eivätkä palkitsisi soimauksia soimauksilla.