Sitten toiseksi (kenties minun olisi tullut sanoa ensiksi) meillä on "Katekismus." Ja täti Agnes sanoo, ettemme me, Heinz ja minä, ollenkaan käsitä, mikä siunaus se on meille. Tosin emme siihen aikaan, kuin opimme sitä, pitäneet sitä minäkään siunauksena. Mutta minä rupean ymmärtämään asiaa nyt, erittäinkin siitä asti, kuin olen ollut Wittenbergissä täti Elsan luona ja hän on jutellut minulle kaikista lapsuutensa ja ensi nuoruutensa epäilyksistä.
Kun on alusta oppinut, että Jumala on Isä, "joka pitää huolta meistä joka päivä" — runsaasti antaa meille kaikki, mitä tarvitsemme, ja "tekee nämät kaikki sulasta armostansa ja isällisestä hyvyydestä;" ja kun on oppinut, että "Herra Jesus Kristus on lunastanut minut, ja kaikesta synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta vapahtanut minut omaksensa, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä ja kalliilla verellänsä"; ja että Pyhä Henki "asuu joka päivä meidän tykönämme, kutsuu meitä evankeliuminsa kautta, valistaa meitä ja armollisesti anteeksi antaa kaikki synnit;" kaikki nämät, sanoo hän, on suurin siunaus, mitä kukaan milloinkaan voi saada. Ei siis enää mitään pimeitä epäilyksen ajatuksia hyvästä Jumalasta, joita lapsuudestaan on huomaamatta imenyt ja joita nyt täytyy kitkeä sydämestä. T:ri Luther itse sanoo, että varsin vähän ymmärrämme, mikä lahja se on nykyiselle nuorisolle.
Oli niinkuin olisin kuunnellut satuja pimeiltä aikakausilta vuosisatoja sitten, kun kuulin täti Elsan kertovan lapsuudestaan Eisenachissa, jolloin T:ri Luther vielä oli poika ja lauloi leivän tähden hyvän sukulaisemme Ursula Cottan ovella — jolloin monilukuisten, korkeamuuristen luostarein munkit ja nunnat juhlallisesti astuivat katuja mustissa kaavuissaan; ja täti Elsa vapisi, kun ajatteli taivasta, koska se ehkä oli niinkuin luostarin puutarha, ja kaikki taivaan pyhimykset niinkuin täti Agnes.
Meidän kallis iso-täti Agnes! kuinka mahdoton meidän on ymmärtää, että häntä niin pelättiin — häntä, joka oli lapsuutemme leikkikumppani, ja joka, niinkuin äitimme sanoi, pilasi meidät sen kautta, että hän teki kaikki, mitä pyysimme, ja luulotteli meitä, että häntä huvitti, kun mielin määrin vedimme häntä sinne tänne ja teimme hänestä leijonan tai Turkkilaisen. Kuinka hyvin minä nyt muistan, mikä tuska tuli Heinziin ja minuun, kun meidän käskettiin puhua ja astua hiljaa, sillä hän oli kipeä, ja me sitten vietiin joka päivä vähäksi aikaa istumaan aivan ääneti hänen sänkynsä viereen jonkun kuva-kirjan kanssa, koska hän tahtoi katsella meitä, mutta ei sietänyt minkäänlaista melua. Ja vihdoin se päivä, jolloin me juhlallisesti talutettiin sisään, eikä hän enää voinut katsella meitä, vaan makasi aivan liikkumatonna ja vaaleana, ja me panimme kukkamme hänen vuoteellensa, ja kaikki näytti meistä niin pyhältä ja niin kirkonkaltaiselta, ettemme itkeneet — ennenkuin illalla rukous-aikamme tuli ja äitimme lausui meille, ettei täti Agnes enää tarvinnut meidän rukouksiamme, koska Jumala oli tehnyt hänet ihan hyväksi ja onnelliseksi taivaassa. Heinz sanoi, että hän tahtoisi, että Jumala ottaisi meidät kaikki ja tekisi meidät ihan hyviksi ja onnellisiksi täti Agnesin kanssa. Mutta kun me jätettiin yksin vähäisiin sänkyihimme, itkin minä katkerasti enkä saanut unta. Se tuntui niin kauhealta, kun ajattelin, ettei täti Agnes enää tarvinnut meitä, ja ettemme voineet tehdä mitään hänen hyväkseen — vaikka hän oli ollut niin hellä ja hyvä meitä kohtaan! Minä pelkäsin myöskin, ettemme olleet kohdelleet häntä kylliksi hyvin, että olimme vaivanneet häntä leikittelemään kanssamme ja pitäneet suurempaa menoa, kuin meidän olisi pitänyt; ja että se oli syy, jonka vuoksi Jumala oli ottanut hänet pois. Heinz ei voinut ymmärtää tätä ollenkaan. Hän oli aivan varma, että siksi Jumala oli liian hyvä; ja vaikka hänkin itki, nukkui hän pian. Se lohdutti minua suuresti, kun äitimme tuli (hänen viimeinen toimensa illalla oli aina katsoa, joko me nukuimme) ja minä sain nyyhkyttää ulos suruni hänen sylissään ja sanoa:
"Eikö täti Agnes koskaan enää huoli meistä?"
"Kyllä, lemmittyni", vastasi äiti; "hän huolii meistä vielä. Hän vartoo, siksi kuin me kaikki tulemme hänen luokseen."
"Häntä ei siis otettu pois sentähden, että me vaivasimme häntä, ja pidimme hälinää? Me rakastimme häntä niin paljon! Emmekö voi tehdä mitään hänen hyväkseen nyt?"
Tuosta hän kertoi minulle, kuinka täti Agnes oli kärsinyt paljon täällä, ja että taivaallinen Isämme oli ottanut hänet kotiin, ja että, vaikkemme voineet tehdä mitään hänen hyväkseen, meidän ei tarvinnut jättää pois hänen nimeänsä iltarukouksistamme, sillä meidän sopi aina sanoa: "ole kiitetty joka otit kalliin täti Agnesin luoksesi!"
Ja niin kaksi asiaa sinä iltana kirjoitettiin sydämeeni: että oli kodinkaltainen paikka tuolla puolen pilviä, jossa täti Agnes odotti meitä, rakastaen meitä yhtä paljon, kuin koskaan ennen, sekä Jumala, joka rakasti meitä enemmän, kuin kukaan muu; ja että meidän tuli olla niin hyvänlaiset, kuin suinkin mahdollista, ihmisiä kohtaan eikä surettaa ketään hetkeksikään, sillä semmoinen aika tuli kenties, jolloin he eivät kaivanneet meidän hyvyyttämme enää.
Minun, joka aina ajattelen, kuinka täti Agnes odottaa meitä taivaassa samalla miettivällä, lempeällä katseella, joka hänellä oli, kun hän sairastaessaan vartoi Heintzia ja minua istumaan sänkynsä viereen, minun on sangen vaikea ymmärtää niitä toisenlaisia ajatuksia, joita täti Elsa piti hänestä, kun hän oli nunna.