Mutta täti Elsa arvelee, että Heinz ja minä rasituksillamme, melullamme ja rakkaudellamme etupäässä vaikutimme hänen pyhityksensä. Niin, nuot täti Elsan lapsuuden ajat näyttävät olevan melkein yhtä kaukana meistä, kuin Unkarin Elisabetin ajat — hänen, joka eli Wartburgissa — tuntuivat täti Elsan mielestä. On kummallista ajatella, mitä tuo vuorimiehen poika, jonka vanha Johan Reineck muistaa selässään kantaneensa mäkeä ylös kouluun, täällä Eislebenissä on tehnyt meidän kaikkien hyväksi. Niin täydellisesti tuo synkkä vanha aika näyttää kadonneen. Ei koko Sachsissa ole ainoatakaan luostaria enää, papit ovat kaikki naimisissa ja kouluja on perustettu joka kaupunkiin, joissa, niinkuin T:ri Luther sanoo, nuoret pojat ja tytöt kuulevat enemmän Jumalasta ja kristillisyydestä, kuin nunnat ja munkit kaikissa luostareissa yhteensä kolmekymmentä vuotta takaperin oppivat.
Ei niin, että kaikki pojat ja tytöt ovat niin hyvät, kuin heidän pitäisi olla. Ei; sen huomaa selvästi siitä, mitä Heinz ja minä tunnemme ja tiedämme, ja myöskin siitä, mitä kallis isämme saarnaa sunnuntaisin kirkossa. Äitimme sanoo välisti pelkääväusä, että me, tämä sukupolvi, kasvamme itsekkäiksi ja veltoiksi, aivan toisenlaisiksi, kuin isämme, jotka saivat taistella mailmaa, lihaa ja perkelettä vastaan jokaisesta totuuden kipinästä, jonka he tunnustivat.
Mutta rakas isämme hymyilee totisesti ja arvelee, ettei äidillä ole syytä pelkoon. Näitä kolmea vihollista ei ole vielä kukistettu, vaan he antanevat kyllin tekemistä nuorelle polvikunnalle. Paitsi sitä hallitsee paavi vielä Romassa, ja keisari uhkaa meitä nytkin sota-armeijalla, Turkkilaisia ja anabaptisteja mainitsematta, joista T:ri Luther puhuu niin paljon.
Minä tiesin hyvin vähän mailmasta vielä kaksi vuotta takaperin enkä, luullakseni, itsestänikään paljon. Mutta kun olin noin viidentoista vuoden vanha, lähdin minä yksin käymään täti Chriemhildin ja täti Elsan luona, ja silloin minä opin monta asiaa, jotka suuresti huolettivat minua, kun opin niitä, mutta tekevät minut nyt, kun ovat opitut, onnellisemmaksi, kuin ennen; niin on äitini puhetta myöten useimpien Jumalan opetusten laita. Ennen tätä minä en ollut koskaan ollut poissa kotoa; ja vaikka Heinz, joka oli ollut poissa ja poikana tietysti joutunut enemmän muitten seuraan, kuin minä, usein sanoi minulle, etten minä ymmärtänyt enemmän todellisesta elämästä, kuin kapalolapsi, en minä koskaan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.
Minä olin, luullakseni, aina tietämättäni pitänyt isäämme ja äitiämme mailman keskuksena kaikille muille, samoin kuin meille itselle; ja olin juuri ollut kiitollinen kohtalostani elämässä, koska luulin, ettei kenelläkään muulla missään suhteessa ollut mitään niin hyvää, ja olin täydellisesti vakuutettu siitä, että jokainen sydämessään ajatteli samaa. Ja kun huomasin, että muitten ihmisten mielestä meidän tilamme elämässä näytti surkealta ja halvalta, hämmästyin sanomattomasti ja surin!
Me jätimme vanhan kotimme metsässä monta vuotta takaperin, kun Heinz ja minä olimme varsin pikkuiset; ja se säilyi vaan muistissamme jonkunlaisena Edeninä eli satujen maana, jossa me keskellä luonnon kukkia, viheriäisiä nurmia, laulavia lintuja, ja jokia rakensimme kodin kaikille unelmillemme, emmekä kuitenkaan sydämessämme epäilleet, että uusi kotimme Eislebenissä oli tavallansa juuri yhtä oivallinen. Onhan meillä täälläkin puutarha asuinhuonetten takana, jossa on useita omenapuita ja lammikko, joka on yhtä suuri, kuin kenenkään naapurimme, ja tyhjä parvi sateisia päiviä varten — oikein mainio parvi — jossa sopii kertoa satuja taikka tehdä kokeita ja Heinzin työkaluilla valmistaa kummallisia puuleikkauksia kaikenlaisiksi lahjoiksi. Eikö Eislebenin laaksossamme myöskin ole vihantavia ja metsäisiä kukkuloita, ja eikö läheisistä metsistä yökaudet kummalliset valkeat hohda isoista vuorimiesten sulatusuuneista, joitten rinnalla Thüringin metsän sysimiesten valkeat ovat vaan lasten leikki? Ja eikö täällä lisäksi ole kaikenlaisia jylhiä luolia ja onkaloita, joista vuorimiehet tuon tuostakin tulevat esiin, nokisina ja itsenäisinä, ja laulavat moni-äänisiä, omituisia laulujansa, kun he astuvat kotiin työstään? Ja eikö Eisleben ole T:ri Lutherin syntymäpaikka? Ja eikö meillä ole korkeampi latinan-koulu, jonka T:ri Luther perusti, ja jossa rakas isämme opettaa latinaa? Ja emmekö kuule hänen saarnaavan kerta joka pyhä?
Minusta ei mikään ennen näyttänyt eikä nytkään näytä jalommalta, kuin saada, niinkuin kallis isäni, pyhinä kertoa kansalle taivaan tiestä ja arkipäivinä opettaa heidän lapsiansa olemaan viisaat ja hyvät maan päällä. Minä hämmästyin suuresti, kun huomasin, etteivät kaikki ajatelleet samaa.
Minä en tarkoita sitä, etteivät kaikki aina ole olleet erittäin hyviä minua kohtaan; mutta sattui näin.
Eräänä päivänä olivat muutamat vieraat käyneet eno Ulrichin linnassa. He olivat kiitelleet kultaista tukkaani, jonka Heinz aina sanoo olevan samanvärisen kuin satujen prinsessain. Minä läksin ulos täti Chriemhildin pyynnöstä, puoleksi häpeissäni, puoleksi hyvilläni, leikittelemään serkkujeni kanssa metsässä. Kun istuin puitten välissä ja sidoin seppeleitä sinisirkkusista, joita serkkuni noukkivat alhaalla virran luona, kulkivat samat ylhäiset naiset ohitse.
"Niin, hän on sievän-tapainen pikku otus koulumestarin tyttäreksi."