"Minä en käsitä, mistä porvaristyttö — ovathan kaikki Cottat porvareita, vai kuinka — on saanut tuommoiset pienet, valkoiset kädet ja hienot kasvonjuonteet", arveli toinen.
"Vaikka he epäilemättä myöskin ovat köyhiä!" kuului vastaus. "Luulisi pian, ettei hänen koskaan ole tarvinnut tehdä mitään talon-askareita, joka ei suinkaan liene laita."
"Kuka hänen iso-isänsä oli?"
"Se oli vaan kirjanpainaja Wittenbergissä!"
"Vaan koulumestari!" ja "vaan kirjanpainaja!"
Koko minun sydämeni nousi näitä halveksivia sanoja vastaan. Tätäkö siis ihmiset kiittelemisillään tarkoittivat? Tämmöiseksikö isää arvattiin — häntä, joka oli jaloin mies mailmassa, joka olisi sopinut vaaliruhtinaaksi taikka keisariksi? Minussa syntyi katkera tunto, jota minä luulin rakkaudeksi ja loukatuksi oikeuden tunnoksi. Mutta rakkaus tuskin lienee niin katkera, eikä oikeus niin tulinen.
Minä en jutellut tätä kenellekään enkä itkenyt kyyneltäkään, vaan rupesin jälleen nivomaan kukkakiehkuroitani, ja päätin luopua häijystä ja tyhjästä mailmasta. Enkö minä jo aikaa ollut kummieni kautta kasteessa luvannut tehdä niin? Nyt, luullakseni, sain oppia, mitä kaikkia se tarkoitti.
Täti Elsan luona odotti minua kuitenkin toisenlainen kokemus. Markkinat olivat tulossa, ja meidän oli kaikkien määrä olla parhaissa juhlavaatteissamme. Serkuillani oli kalliita Itämaan juveleja liivissään; ja vaikkei heillä porvaristyttöinä ollut oikeutta käyttää samettia, niinkuin serkuillani linnassa, olivat heidän tröijynsä ja hameensa mitä kankeimmasta ja kalliimmasta silkistä, jota eno Reichenbach oli tilannut heille Italiasta ja Orientista.
Minun villainen hameeni näytti kyllä yksinkertaiselta niitten rinnalla, mutta minä en huolinut vähintäkään siitä; oma rakas äitini ja minä olimme yhdessä neuloneet sen; ja hän oli löytänyt muutamia vanhoja, kalliita säästöjä ja ommellut minulle tafti-tröijyn, jota me molemmat olimme suurella mielihyvällä katselleet, koska se oli komein puku, mikä minulla milloinkaan oli ollut. Eikä se nytkään näyttänyt minusta hiukkaakaan rumemmalta. Äitini sormet olivat kosketelleet sitä, kun hän koetti sitä päälleni iltaa ennen lähtöäni. Ja täti Elsa sanoi, että se muistutti niin paljon äidistäni. Mutta se ei ollut oikein serkkujeni mieleen; sen minä selvästi näin; erittäin Fritzin ja vanhempien poikien. He eivät sanoneet mitään; mutta juhlapäivän aamuna oli kaunis, uusi puku, samanlainen kuin serkkujeni, pantu sänkyni viereen, ennenkuin minä heräsin.
Minä panin sen päälleni jonkunlaisella ilolla, mutta kun katselin peiliin — ei se käynytkään laatuun — minä en voinut pitää sitä. Tuntui kuin se olisi soimannut äitiäni ja halpaa elämääni ja rakasta köyhää kotiani Eislebenissä, ja minä istuin alas ja itkin haikeasti, siksi kuin hiljainen koputus ovelle säpsähytti minua, ja täti Elsa tuli sisään ja näki minun istuvan kovasti häpeissäni, kyynelet poskillani ja uudella, kauniilla puvullani.