"Etkö siis pidä siitä, lapseni? Se oli Fritzimme tuuma. Minä pelkäsin, ettei se miellyttäisi sinua."
"Äiti arveli, että vanha oli kyllä hyvä minulle", vastasin minä vapisevalla äänellä. "Se oli kyllä hyvä minun kodolleni. Paras on, että lähden kotiin jälleen."
Täti Elsa pyyhkeili huolikkaasti pois kyyneliä puvustani, mutta, kun lausuin nämät sanat, alkoi hän itse itkeä ja syleili minua, sanoen, että juuri semmoiset tunteet hänelläkin olisi ollut nuoruutensa aikoina Eisenachissa, vaan että minun nyt tuli pitää tätä uutta pukua juhlassa, mutta sitten minun ei tarvinnut ottaa sitä päälleni koskaan, jollen itse tahtonut; ja että olin oikeassa, kun en pitänyt mitään puoleksikaan niin hyvänä, kuin äitiäni ja kaikkia, mitä hän teki, koska ei kukaan ollut ikinä ollut eikä vasta olisi niin hyvä; sen hän aivan varmaan tiesi.
Näin me itkimme yhdessä ja tulimme lohdutetuksi; ja minä olin puettu viheriään silkkiin markkinoilla.
Mutta kun palasin kotiin häpesin enemmän itseäni, kuin silkkipukua taikka linnan imartelevia naisia. Rakas, kallis, vanha kotini näytti, vaikka kuinka koetin ajatella toisin, vähäiseltä ja köyhältä, ja huonekalut kuluneilta ja vanhoilta. Vaan kuitenkin näin joka paikassa todistuksia, kuinka minua muistettiin ja toivotettiin tervetulleeksi kotiin — tuoreita kaisloja lattialla; uusi, valkoinen peitto vähäisessä sängyssäni, jonka minä tiesin äitini omin käsin kutoneen.
Äiti havaitsi varsin pian, että olin huolissani jostakin, ja ennen pitkää hän tiesi kaikki, kun kerroin hänelle katkeran elämänkokemukseni.
"Isäsi vaan koulumestari!" hän sanoi, "ja sinä itse saanut uuden silkkipuvun! Tässäkö kaikki sinun surusi, pikku Agnes?"
"Kaikki", minä sanoin; "ja vaan!"
"Onko siis isäsi mitään muuta, kuin koulumestari, Agnes?" hän kysyi.
"Minä en hetkeäkään häpeä sitä, äiti", minä vastasin; "ethän sinä sitä suinkaan ajatellut. Minä arvelen, että on paljon jalompi opettaa lapsia, kuin ajaa kettuja, ja ostaa ja myydä silkki- ja villakankaita. Mutta mailma näyttää minusta niin kovasti tyhjältä ja nurinpuoliselta; enkä minä koskaan tahdo nähdä siitä mitään enää. Voi, äiti, luuletko, että kaikki oli järjettömyyttä minulta?"