"Sinä olet, luullakseni, lapseni, saanut taistella mailmaa, lihaa ja perkelettä vastaan; eivätkä ne suinkaan ole mitään helppoja vihollisia. Minä varon, ettet ole vielä suoriunut niistä."
"Mutta eikö isämme virka ole jalompi, kuin kenenkään muun, ja eikö kotimme ole sievin koko mailmassa?" minä sanoin; "ja Eisleben tavallansa yhtä kaunis, kuin Thüringin metsä, ja yhtä oppinut, kuin Wittenberg?"
"Kaikki virat ovat jalot", hän vastasi; "mutta se, jonka Jumala määrää meille, on jaloin meille. Eisleben ei ole, luullakseni, yhtä kaunis, kuin Gersdorfin vanhat, metsäiset kukkulat; eikä Lutherin syntymäsija yhtä suuri, kuin hänen asuntopaikkansa, jossa hän saarnaa ja opettaa ja vuodattaa ympärillensä hurskaan jokapäiväisen elämänsä vaikutuksen. Muut kodit lienevät yhtä hyvät, kuin sinun, kallis lapseni, vaikkei mikään voi olla niin sinulle."
Ja näin minä opin, että jokainen virka on jalo sen vuoksi, että Jumala on määrännyt sen, ja että jokainen asia on hyvä sen vuoksi, että Jumala antaa sen; ja ettei tyytyväisyys ole siinä, että suotta luulemme, että meidän tilamme on paras mailmassa, vaan siinä, että uskomme, että se on paras meille, ja kiitämme Jumalaa siitä.
Tällä tapaa minä ensiksi opin mailmaa tuntemaan. Tällä tapaa opin myöskin paremmin ymmärtämään Katekismusta, semminkin sitä osaa, joka koskee Herran Rukoukseen ja toiseen Uskonkappaleesen, jossa luemme Herrasta, joka kärsi meidän syntiemme tähden ja lunasti meidät kalliilla verellänsä.
Minä olen juuri palannut toiselta Wittenbergin matkaltani, joka oli paljon hupaisempi, kuin ensimäinen — tosiaan erinomaisen hupainen.
Suurin ilo koko matkallani oli kuitenkin se, että näin ja kuulin T:ri Lutherin. Hänen vähäinen tyttärensä Magdalena, joka oli kolme vuotta nuorempi, kuin minä, oli kuollut hiukkaa ennen, mutta se näytti vaan tekevän T:ri Lutherin lempeämmäksi, kuin koskaan, kaikille nuorille tytöille — "tyttö-rievuille" — joksi hän nimittää heitä.
Hänen saarnansa olivat minusta niinkuin isä puhuttelisi lapsiansa, ja täti Elsa sanoo, että hän usein kertoo Katekismuksen "Jumalalle", ilahuttaaksensa sydäntänsä ja lujittaaksensa itseänsä — tuo suuri T:ri Martin Luther!
Minä olin kuullut niin paljon hänestä ja aina ajatellut häntä siksi mieheksi, joka oli lähinnä Jumalata maan päällä, ja jonka majesteetti oli sanomattoman monta kertaa suurempi, kuin vaaliruhtinaan taikka keisarin. Ja nyt tuntui erinomaisen hupaiselta saada nähdä häntä hänen kodissaan, tummalla panelilla varustetussa huoneessa, josta näki puutarhan. Hän nosti silloin tällöin päätään kirjoituksestaan ja hymyili lempeästi meille, istuessaan suuren pöydän ääressä lähellä isoa akkunaa, samalla kuin rouva Luther matalammalla istuimella ompeli hänen vieressään, ja pikku Margareta Luther, nuorin lapsi, hiljaisesti leikitteli heidän ympärillään, hyvin mielissään, kun vaan isä tuon tuostakin katsahti häneen.
Minä olisin mielellään tahtonut nähdä Magdalena Lutherin. Hän oli varmaan erittäin hyvä ja rakastettava lapsi. Mutta sitä en saa ennenkuin taivaassa!