"Mitä oikeastaan", Eva arveli, "on hänen opetuksensa ja työnsä kautta saavutettu?"
"Vanhan opin ja paavinvallan ies on särjetty", minä vastasin. "Evankeliumia saarnataan Englannissa ja suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä koko Saksassa. Tanskassa on evankelinen pappi kruunannut kuningas Kristian kolmannen. Alankomaissa ja muualla ovat miehet ja naiset kärsineet martyrinkuoleman uskonsa tähden, niinkuin ensi vuosisatoina. Franskassa ja Schweitzissä ovat kymmenet tuhannet tunnustaneet evankelista totuutta, vaikkei T:ri Lutherin opin muodossa eikä hänen oman saarnansa johdosta."
"Nämät ovat suuret seuraukset", Eva lausui; "mutta ne ovat ulkonaisia — emme ainakaan voi nähdä muuta, kuin niitten ulkopuolen. Mitkä hedelmät ovat täällä Eislebenissä, tässä pikkuisessa mailmassa meidän ympärillämme, jonka sisällisistä oloista meillä on jonkunlainen tieto?"
"Kultainen aikakausi ei totta puhuen vielä ole tullut", minä sanoin; "taikka Mansfeldin kreivit eivät suinkaan riitelisi patronati-oikeuksista ja tarvitsisi T:ri Lutheria sovittajaksi. Eikä T:ri Lutherin olisi pakko niin lakkaamatta varoittaa rikkaita ahneudesta ja kehoittaa heitä luopumaan siitä itsekkäisyydestä, joka tuhlasi tuhansia florineja anetten ostamiseen, mutta ei malta panna muutamia kreuzereitä Jumalan armon iloisen sanoman levittämiseen. Jos ahneus on epäjumalan palvelus, on varsin selvä, että uskonpuhdistus on monen suhteen ainoastaan muuttanut epäjumalan."
"Niin", vastasi Eva; "se on todesti jo voitto, että epäjumala on siirretty kirkosta torille, että sitä nimitetään ylenkatsotulla eikä pyhällä nimellä, ja että se on puettu mihin asuun hyvänsä, paitsi pyhään."
Niin me tulimme siihen päätökseen, että uskonpuhdistus oli tehnyt meille, mitä auringon-nousu tekee. Se oli herättänyt eloon ja kypsyttänyt todellisia taivaan hedelmiä monessa paikassa, sekä paljastanut pahojen ja vahingollisten asiain valhemuodon. Mailma, liha ja perkele pysyvät muuttamatta; mutta siinä on jo paljon, kun on oppinut, ettei mailma ole mikään määrätty paikkakunta ulkopuolella luostaria, vaan semmoinen ilman-ala, jota meidän tulee varoa, koska se on kaikkialla meidän ympärillämme; että liha ei ole rakkaus sukulaisiin taikka luontoon, vaan meihin itseen näissä, ja että perkeleen tulisin nuoli on epäluottamus Jumalaan. Kuinka äärettömän paljon T:ri Luther on tehnyt meitä itseä ja omaisiamme varten; ja jos meitä ja omaisiamme varten, kuinka paljon on hän tehnyt lukemattomia muita sydämiä ja kotoja varten, joita emme tunne!
Maanantaina, Helmikuun 15 p. 1546.
T:ri Luther jakoi eilen Herran Ehtoollisen ja saarnasi. Siitä on ollut suuri apu, että hän on oleskellut meidän joukossamme. Neljä kertaa hän on saarnannut, vieläpä, niinkuin meistä tuntuu, yhtä pontevasti ja hartaasti, kuin koskaan ennen. Tänään oli kuitenkin jotakin erittäin syvää ja juhlallista hänen sanoissaan. Teksti oli Mattheuksen X:nnestä: "Älkäät sentähden heitä peljätkö; sillä ei ole mitään peitetty, joka ei ilmiin tule, eikä salattu, joka ei tule tiettäväksi. Jota minä teille pimeissä sanon, sitä sanokaat valkeudessa; ja mitä korvissanne kuulette, sitä saarnatkaat kattoin päällä. Älkäätkä peljätkö niitä, jotka ruumiin tappavat, vaan ei voi sielua tappaa; mutta peljätkäät enemmin sitä, joka voi sekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa. Eikö kaksi varpuista yhteen ropoon myydä? Eikä heistä yksi putoo maan päälle ilman isätänne. Niin ovat kaikki päänne hiuksetkin luetut". Epäilemättä hän tunsi itsensä heikommaksi, kuin hän näytti, sillä hän päätti sanoilla:
"Tätä ja paljon enemmän sopii sanoa tämän paikan johdosta, mutta minä olen liian heikko, ja tähän me nyt päätämme."
Eva näytti hyvin totiselta koko loppupuolen päivää; ja kun tänä aamuna palasin koulusta, tuli hän minua vastaan ovessa tuskastuneella muodolla ja sanoi: