"Onko Tohtori parempi?"
"Minä en ole kuullutkaan, että hän on kipeä", vastasin minä. "Hän oli tänä päivänä taas kreivien riitaa sovittamassa."
"Minun on mahdoton saada noita sanoja mielestäni", Eva jatkoi; "ne vaivaavat minua — 'tähän me nyt päätämme'. Minä ajattelen lakkaamatta, miltä tuntuisi, jos emme saisi koskaan enää kuulla tuota uskollista ääntä jälleen."
"Sinä olet alakuloinen, armaani", minä sanoin, "kun ajattelet, että T:ri Luther jättää meidät tällä viikkoa. Mutta me lähdemme ennen pitkää vähäksi aikaa Wittenbergiin ja kuulemme hänet jälleen siellä."
"Jos niin on Jumalan tahto!" sanoi hän totisesti. "Mitä Jumala on antanut meille hänen kauttansa, sitä ei meiltä koskaan riistetä."
Minä olen kuitenkin monta kertaa tänään kysynyt uudestaan T:ri Lutherista, mutta ei näytä olevan mitään syytä levottomuuteen. Hän palasi kello kahdeksan Suuresta Salista, jossa keskustelut ja atriat pidetään; ja tänä iltana, niinkuin usein ennen hänen täällä ollessaan, kuuli T:ri Jonas hänen ääneen rukoilevan huoneensa akkunan vieressä.
Tuorstaina Helmikuun 18 p.
Pahin asia — kaikkein pahin — on tapahtunut! Uskollinen ääni on todella ijäksi vaiennut meiltä täällä maan päällä.
Täällä, jossa hänen elämänsä alkoi, täällä se myöskin päättyi. Hän, joka kuusikymmentä-kolme vuotta takaperin makasi täällä pikkuisena, avuttomana lapsena, makaa täällä taas hengettömänä ruumiina. Se ei ole kuitenkaan näitten kuudenkymmenen-kolmen vuoden, vaan näitten kolmen viimeisen päivän vuoksi, kuin me tunnemme vastakohdan katkeruuden. Kolme päivää takaperin oli hän meidän parissamme neuvon-antajana, opettajana, Jumalan sanansaattajana, vaan nyt tuo sydän, joka oli niin avoin, niin hellä ottamaan osaa suruihin ja niin voimakas kantamaan kokonaisen kansan taakkaa, on tauonnut sykkimästä.
Eilen huomattiin, että hän oli heikko ja kipeä. Anhaltin prinssit ja kreivi Albert Mansfeld, ynnä T:ri Jonas ja hänen muut ystävänsä käskivät hänen levätä omassa huoneessansa tänä aamuna. Ei ollut mikään helppo asia saada häntä säästämään itseänsä, eikä hän luultavasti olisi silloin taipunut, jollei hän olisi tietänyt, että sovitustyö oli täytetty, paitsi muutamissa pikku seikoissa. Melkoisen osan aamupäivästä hän sentähden lepäsi nahkaisella sohvalla huoneessansa, välisti nousten taudin levottomuudesta ja kävellen edestakaisin taikka seisoen akkunan luona ja rukoillen, että T:ri Jonas ja Coelius, jotka olivat toisessa paikassa huoneessa, kuulivat. Hän söi kuitenkin päivällistä Suuressa Salissa niitten seurassa, jotka olivat koossa siellä. Aterioidessaan hän sanoi jollekulle, joka istui likellä häntä: "jos minä todella voin sovittaa syntymäseutuni hallitsiat keskenänsä ja sitten Jumalan avulla päätän matkani takaisin Wittenbergiin, menisin minä kotiin ja panisin maata hautaani ja antaisin matojen syödä ruumiini."