Hän ei ollut niitä, jotka veltosti huokailevat unta ennen yön tultua; ja me tiedämme nyt varsin hyvin, kuinka syvä se ruumiillisen väsymyksen ja heikkouden tunto oli, josta tämä halu lähti. Sydämen ja mielen jännitys ja lakkaamaton työ — jokapäiväisen, koneentapaisen palkkalaisen reutoaminen ja suurimman ajattelian terävä, alinomainen miettiminen — tämmöinen työnteko, yhtä ankara, kuin raastavan orjan, ja yhtä väsymätön, kuin kaikki hänen toimensa olisivat olleet hänen ilonsa, raukaisi hänen tukevaa talonpoikais-luontoansa kolmannella seitsemättä yhtä paljon, kuin useimpien muitten ihmisten yhdeksännellä kymmenellä, ja hän ikävöitsi lepoa.
Jälkeen päivällisen valitti hän, että hänen rintaansa ahdisti, ja käski heidän hieroa sitä lämpimillä rievuilla. Tämä lievitti vähän; ja hän meni taas illastamaan ystäviensä kanssa Suureen Saliin. Pöydässä hän puhui paljon ijankaikkisuudesta ja sanoi luulevansa, että hänen oma kuolemansa oli lähellä; kuitenkin oli hänen puheensa sekä hupaista että välisti iloistakin, vaikka se etupäässä koski tulevaan mailmaan. Joku hänen vieressään kysyi, tuntenevatko pyhät vainajat toinen toistansa taivaassa. Hän sanoi: kyllä; hän uskoi, että he tuntevat.
Kun hän nousi illallispöydästä, meni hän huoneesensa.
Yöllä — viime yönä — istuivat hänen molemmat poikansa Paulus ja Martin, toinen kolmen, ja toinen neljäntoista vuoden vanha, ja valvoivat hänen luonansa, ynnä Jonas Justus, jonka iloihin ja suruihin T:ri Luther oli ottanut osaa niin monta vuotta. Coelius ja Aurifaber olivat myöskin siellä. Hän tunsi taas tuskaa rinnassaan, ja he koettivat jälleen hieroa häntä lämpimillä rievuilla. Kreivi Albert ja kreivinna tulivat kahden lääkärin kanssa ja toivat hänelle kaapeita yksisarvisen hampaasta, joka pidettiin erinomaisena lääkkeenä. Hän otti niitä, ja nukkui kello kymmeneen saakka. Silloin hän heräsi ja koetti taas kävellä vähäisen huoneessa; mutta hän ei jaksanut, vaan palasi vuoteesensa. Tuosta hän nukkui taas kello yhteen. Näinä kahtena taikka kolmena tuntina, joina hän nukkui, valvoivat hänen isäntänsä Albrecht, tämän puoliso, Ambrosius, Jonas ja Lutherin pojat ääneti hänen vieressään ja pitivät hiljalleen valkeata vireillä. Kaikki riippui siitä, kuinka kauan hän nukkui ja missä tilassa hän herätessään oli.
Ensimäiset sanat, jotka hän puhui, panivat heidän sydämensä värisemään pelosta.
Hän valitti vilua ja käski heidän lisätä puita pesään. Voi! se vilu hiipi hänen ylitsensä, jota ei mikään ihmisvoima pystynyt poistamaan.
T:ri Jonas kysyi häneltä, tunsiko hän itsensä kyllä heikoksi.
"Oi", hän vastasi, "kuinka minulla on kovat vaivat! Rakas Jonakseni, minä luulen, että kuolen täällä Eislebenissä, jossa minä synnyin ja kastettiin."
Hänen muut ystävänsä herätettiin ja tuotiin hänen vuoteensa luo.
Jonas arveli, että hiki hänen otsassaan oli hyvä merkki, mutta T:ri
Luther vastasi: