Hän huokasi taas hiljalleen, pani kätensä ristiin rinnallensa ja antoi
Jumalalle henkensä ilman mitään kamppausta.
Tämä tapahtui kello neljä aamulla Helmikuun 18 päivänä.
Ja huoneessa vastapäätä sitä kirkkoa, jossa hän kastettiin ja vastaan-otti ristin-merkin Kristuksen sotaa varten, lepää nyt Luther taistelo päätettynä, aseet riisuttuna, voitto saavutettuna — rauhassa sen lipun alla, jota hän niin jalosti on kantanut. Samassa paikassa, jossa hänen silmänsä aukenivat maalliseen elämään, on hänen sielunsa herännyt taivaalliseen elämään. Usein hänen oli tapa puhua kuolemasta, niinkuin kristityn todellisesta synnystä, ja tästä elämästä, niinkuin vaan kasvamisesta kotelossa, jossa henki elää, siksi kuin se kehkiää, katkaisee kuoren, luo pois verhonsa, pyrkii eloon, levittää siipensä ja lentää ylös Jumalan luo.
Evasta ja minusta se näytti kummalliselta, salaiselta sinetiltä, joka painettiin hänen uskoonsa, että hänen syntymäpaikkansa ja kuolemapaikkansa — se näkymö, jossa hän syntyi maata ja taivasta varten — oli sama.
Me voimme vaan kesken herkeämättömiä kyyneleitä kertoa ne sanat, jotka usein olivat hänen huulillansa: "oi kuolema! katkera niille, jotka jätät elämään!" ja "älä pelkää, _Jumala elää vielä."
XXXVIII.
Elsan kertomus.
Wittenbergissä, Maaliskuulla 1546.
Kaikki on ohitse. Rakastettu, kunnioitettu ruumis on meidän luonamme, mutta Luther, isämme, sielunpaimenemme, ystävämme ei ole koskaan enää meidän joukossamme.
Hänen lakkaamaton työnsä ja huolenpitonsa meidän kaikkien puolesta on näännyttänyt hänet — semmoinen huolenpito, joka hävittää elämän voimia enemmän, kuin suru — semmoinen huolenpito, jota ei kukaan ihminen ole tuntenut Pyhän apostoli Paavalin jälkeen ja jota hän ainoastaan Paavalin kaltaisen uskon kautta kykeni kestämään niin kauan.