Wittenbergissä, Huhtikuulla 1547.
Me seisomme nyt tämän ajan polvikuntien etumaisessa rivissä. Isän-kotimme maan päällä on ainaiseksi rauennut. Vähä aika T:ri Lutherin kuoleman jälkeen meni lempeä äitimme hiljaisesti pois, ja isämme näki niitten toiveitten toteutuvan, jotka eivät koskaan petä ja joista hänen hilpeä sydämensä oli oppinut yhä enemmän pitämään kiinni siitä saakka, kuin hän kävi sokeaksi.
He nukkuivat Jesuksessa samana vuonna ja molemmat isolla ijällä. Heitä ympäröitsivät kaikki heidän rakkaansa täällä maan päällä.
Ja nyt asuu Fritz, jolla on virka yliopistossa, vanhempain talossa
Evan, Theklamme ja lastensa kanssa.
Minä ajattelen välisti, että Theklan elämä on kaikkein onnellisin koko perheessämme. Minä huomaan, että Jumala edeskatsomuksensa kautta tekee nunnia myöskin evankelisessa kirkossamme hyviä naisia, jotka vuodattavat rakkautensa aarteet kirkkoon; joitten sekä sisällinen että ulkonainen keskusta on Jumalan perhe. Kuinka monta, joita hän on kasvattanut koulussa ja hoitanut ruton tai rasituksen aikoina, elävät maan päällä ja sanovat häntä siunatuksi, taikka elävät taivaassa ja vastaan-ottavat häntä ijankaikkisiin asuntoihin!
Ja yksi syy, jonka vuoksi hänen elämänsä on niin hyvä ja rikas rakkaudesta, on epäilemättä se, että hänen asemansa yhteiskunnassa ei ole mikään korkea, vaan päinvastoin matala.
Hän ei ole mihinkään määrättyyn luostarin arvoon vaihtanut Jumalan säätämää luonnollista vaimon ja äidin arvoa. Elämässä on hänellä ollut matalin sija; josta niinkuin muistakin syistä minä usein ajattelen, että hänellä taivaassa kenties on oleva korkein sija. Mutta me emme kadehdi sitä häneltä, Eva, Chriemhild, Atlantis ja minä.
Millä ilolla me kerran näemme tämän lempeän ja kärsivällisen otsan seppelöittynä kunnian ja ijankaikkisen ilon kirkkaimmalla kruunulla!
Vähäinen puutarha Augustinin-luostarin takana on muuttunut pyhäksi paikaksi. Lutherin leski ja lapset asuvat vielä siellä. Ne, jotka tunsivat hänet ja sentähden rakastivat häntä kaikkein enimmän, tuntevat surunsekaista iloa, kun istuvat niitten puitten varjossa, jotka suojasivat häntä, sen suihkulähteen ja vähäisen kalalammikon vieressä, jotka hän on kaivanut, ja niitten kukkien keskellä, joita hän on istuttanut. He johdattavat mieleensä hänen sanansa ja ystävällisen käytöksensä; kuinka hänen oli tapa kiittää Jumalaa kaloista, joita hän sai lammikosta, ja ruokakasveista, jotka tuotiin puutarhasta hänen pöydällensä; kuinka hän ihmetteli Jumalan edeskatsomusta, joka elätti varpuset ja kaikki pikku linnut, "joka maksoi Hänelle enemmän vuoteensa, kuin Franskan kuninkaan tulot;" kuinka hän iloitsi "kasteesta, tästä Jumalan ihmeellisestä luomasta", ja ruususta, jota ei mikään taiteilia voinut mukailla, ja lintujen äänestä. Kuinka eläviksi Pyhän Raamatun kertomukset kävivät, kun hän jutteli niitä! — suuresta apostolista Paavalista, jota hän kunnioitti niin paljon, mutta kuvasi "laihaksi mieheksi ja muodoltaan vähäpätöiseksi, niinkuin Melancthon;" taikka Neitsyt Mariasta, "joka epäilemättä oli ylhäinen ja jalo olento, ihana ja armas impi lempeällä ja suloisellä äänellä;" taikka siitä halvasta kodista Nazaretissa, jossa mailman Vapahtaja kasvatettiin vähäisenä, kuuliaisena lapsena.
Ja vaikka hän oli niin kiivas, ei kukaan meistä voinut muistaa yhtä ainoatakaan kateuden tai epäluulon sanaa eikä suuttumuksen päivää; niin jalo ja luottavainen hänen luontonsa oli.