Usein muistuvat myöskin mieleemme hänen rikkaan, totisen äänensä ja luutun tai lyyran sävelet, jotka aivan usein kaikkuivat hänen iso-akkunaisesta huoneestaan, kun hänen ystävänsä olivat hänen luonansa taikka yksinäisillä hetkillään.
Kun hämärässä istumme ja juttelemme perheen kesken, kertoo rouva Luther välisti meille hänen koti-elämänsä tavoista — kuinka hän sairaana ollessaan lohdutti häntä ja, kun hän itki, sanoi esiin tunkevilla kyynelillä: "kallis Käthe, lapsemme luottavat meihin siinäkin, jota he eivät ymmärrä; niin meidän tulee luottaa Jumalaan. Se on hyvä, jos luotamme; kaikki tulee Häneltä." Ja kuinka hän rukoili aamuisin ja iltaisin sekä atrioilla ja muutoin päivällä — kuinka hän hartaasti kertoi Pikku Katekismusta "Jumalalle" — kuinka hän alinomaa lausui innokkaasti Herran Rukousta taikka virsiä Psaltarista, jota hän aina kantoi muassaan plakkari-rukouskirjana. Taikka hän toisinaan kunnioituksella kertoi hänen taistelonsa hetkistä, kun hänen rukouksensa muuttuivat myrskyksi — kuohuvaksi anietten virraksi — kamppaukseksi Jumalan kanssa, niinkuin poika väänneksii tuskissansa isän jalkain juuressa. Taikka taas, kuinka hän äkkiä heräsi öisin ja kohtasi näkymätöntä perkelettä palavilla rukouksilla taikka halveksivilla uhkauksilla taikka totuuden ja uskon sanoilla.
Moni meistä tiesi, mikä syy hänellä oli uskon rukouksen voimaan. Ei ainakaan Melancthon voi koskaan unhottaa sitä päivää, jolloin hän makasi kuoleman kielissä, puoleksi taintuneena ja himmentyvillä silmillä, ja Luther tuli ja huudahti pelosta:
"Jumala armahtakoon meitä! kuinka kauheasti perkele on raadellut tämän kuolevaisen ruumiin!"
Sitten hän kääntyi pois seurasta akkunaa päin rukoillaksensa, katsoi ylös taivaasen ja meni (niinkuin hän itse jälestäpäin sanoi) "kerjäläisenä ja rukoiliana Jumalan luo ja ahdisti Häntä Pyhän Raamatun lupauksilla, joita hän suinkin muisti; niin että Jumalan täytyi kuulla minua, jos minä mihinkään enään olin Hänen lupauksiinsa luottava."
Näin rukoiltuaan tarttui hän Melancthonin käteen ja sanoi: "ole hyvällä mielellä, sinä et kuole." Ja tästä hetkestä saakka alkoi Melancthon toipua ja tulla taidollensa ja pääsi terveeksi.
Erittäin me kuitenkin kokoomme kaikki, mitä hän sanoi kuolemasta ja ylösnousemuksesta, taivaasta ja tulevan vanhurskauden ja riemun mailmasta, joista hän niin mielellään puhui. Muutamia näistä lauseista minä kirjoitan ylös lapsiani varten.
"Paavikunnassa he tekivät pilgrimiretkiä pyhimysten alttareille — Romaan, Jerusalemiin, Jagoon syntejänsä sovittaakseen. Mutta nyt me uskossa voimme tehdä oikeita pilgimiretkiä, jotka todella ovat Jumalalle otolliset. Kun ahkerasti luemme profeetoja, psalmeja ja evankelistoja, matkustamme Jumalan luo, ei pyhimysten kaupunkein kautta, vaan ajatuksissamme ja sydämissämme, ja käymme oikeassa Luvatussa maassa ja ijankaikkisen elämän Paratiisissa."
"Perkele on vannonut kuolemamme, mutta hän särkee tyhjän pähkinän; sydän on poissa."
Hän oli niin usein ollut vaarallisesti kipeä, ettei kuoleman ajatus ollut ensinkään outo hänelle. Yhdessä taudissansa hän sanoi: "minä tiedän, etten minä kauan elä. Aivoni ovat niinkuin veitsi, joka on kulunut varteen saakka; ne eivät pysty enään mihinkään."