Kerran vielä minä notkistin polviani priorin edessä, joka muistutti minulle, että se, joka kestää loppuun saakka, pelastetaan, ja jätti minut holhojan haltuun, jommoisen uusi generali-vikarius Staupitz on määrännyt itsekullekin noviisille.
Näin luostari-elämäni suuret juhlamenot ovat ohitse, eikä niistä kuitenkaan ole jäänyt kuin tyhjyys ja pettyneet toiveet. Ne eivät ole aikaan saaneet mitään muutosta, jota voisin sydämessäni tuntea. Ne eivät ole siirtäneet mailmaa kauemmaksi minusta. Ne ovat vaan asettaneet toisen ylitsepääsemättömän aidan minun ja kaikkien väliin, mitä minulla oli rakkainta; ylitsepääsemättömäksi, kuin laivattoman meren, särkymättömäksi, kuin vahvan raudan, minä olen käskenyt tahtoni tehdä sen; mutta sydämmeni suhteen, voi! se on hieno kuin hämähäkin verkko, koska jokainen heikoinkin kaipaavan rakkauden sävel, joka kaikkuu entisyydestä, tunkee sen lävitse ja haikeuttaa minua.
Holhojani vaatii kovin ankarasti, että veljeskunnan säännöistä tarkasti vaaria pidetään. Rikokset jaetaan neljään luokkaan — vähäiset, suuret, suuremmat ja suurimmat, ja näistä on jokaisessa eri rangaistuksen määrä asetettu. Vähäisempien joukossa on: kun ei mene kirkkoon kohta kuin merkki on annettu; kun ei muista heti koskea lattiata kädellään taikka lyödä rintoihinsa, jos kuorissa lukiessaan tai veisatessaan hiukankin erhettyy; kun katsoo ympärilleen jumalanpalveluksen aikana; kun ei lankee maahan Marian ilmestyspäivänä tai jouluna; kun mennessään tai tullessaan laiminlyö siunauksen; kun ei pane kirjoja tai vaatteita niitten oikealle paikalle; kun ripottaa ruokaa tai juomaa; kun unhottaa pöytärukouksen, ennenkuin alkaa syödä. Suurten rikosten joukossa on: kun rakentaa riitaa; kun ei määrätyllä tavalla pysy ääneti paastoamisen aikana; kun katselee naisia tai puhuu heidän kanssaan paitsi lyhyillä vastauksilla.
Vähäisiä sääntöjä on lukemattomia. Vaikea on alussa oppia kaikkia niitä eri tapoja, joilla tulee notkistaa polviansa, kumartaa ja langeta maahan. Noviisein ei sallita koskaan puhua keskenänsä paitsi priorin läsnä ollessa, heitä on kielletty milläkään lailla huolimasta vieraista, heidän on käsky astua silmät maassa, ahkerasti lukea raamattua, kumartaa aina syvälle, kun vastaan-ottavat lahjoja, ja sanoa: "Herra olkoon ylistetty lahjoissansa."
Kuinka Martin Luther, jolla on niin reipas ja rohkea luonto, on sietänyt näitä vähäisiä määräyksiä, sitä minä en käsitä. Minun mielestäni niissä on jonkunlainen nukuttava, kuolettava lievitys; ne hajottavat ajatukseni taikka estävät minua ajattelemasta.
Kuitenkin se lienee totta, että kuuliaisuuteni auttaa omaisiani enemmän kuin kaikki työni olisivat auttaneet, jos olisin tottelematonna jäänyt mailmaan. Ei mikään itsekäs oman pelastuksen tai levon etsiminen ole minua tänne saattanut, ajatelkoot ja sanokoot muutamat mitä hyvänsä, niinkuin he sanoivat Martin Lutherista. Minä ajattelen sitä Magbeburgin taulun laivaa, josta hän niin usein puhui minulle. Enkö minä ole siinä — todenperäisesti siinä nyt, ja enkö minä tästälähin, kun olen tointunut siitä väsymyksestä, jonka sinne pyrkiminen tuotti, toivo saavani kallistua alas ja ojentaa käsivarttani niille, jotka vielä taistelevat tämän katkeran mailman aalloissa, sekä pelastaa heitä?
Pelastaa heitä; niin, pelastaa heidän sielujansa! Eikö minun lupaukseni pelastaneet kalliita henkiä? Ja eivätkö paastoamiseni, valvontani, itsekuritukseni, rukoukseni ole yhtä tehokkaat heidän sielujensa suhteen? ja enkö minä tästedes taivaassa, jossa ne asuvat, jotka ovat neitsyllisessä puhtaudessa seuranneet Lammasta, notkistu jaspissakarain yli ja auta heitä kiirastulesta paratiisin jyrkkiä rinteitä ylös ja ole ensimäinen portilla, joka toivottaa heitä tervetulleeksi sinne! Ja emmekö sitten paratiisissa, jossa ei rakkaus enää varo muuttumasta synniksi, saa ijäti olla yhdessä? ja kadunko minä silloin, että jätin mailman lyhyet, saastaiset ilot ijankaikkisuuden puhtaitten ilojen tähden? Valitanko minä silloin, että kutsumukseni mukaan pidin parempana kärsiä eroitettuna heistä, jotta heidän sielunsa pelastuisivat, kuin tehdä työtä heidän kanssansa katoavan ruumiin hyväksi?
Silloin! silloin! minä pyhimyksenä Jumalan kaupungissa! Minä, epäilevä, syntinen noviisi Erfurtin Augustinin-luostarissa, joka, vuosikaudet vastustettuani, vihdoin olen antanut ruumiini luostarille, mutta jolla ei ole enemmän voimaa kuin ennen antaa sydäntäni Jumalalle!
Kuitenkin minä olen pyhässä laivassa; epäilemättä kaikki muutkin minulle tulevat. Mutta saavatko kaikki munkit taistella tällä tavalla? Varmaan perkele reutoo lujasti jokaisen saaliin tähden, joka häneltä menee. Se on, on varmaan perkele, joka viittaa minulle näitten kalliitten kasvojen kautta, joka kutsuu minua näillä tuttavilla äänillä; sillä he eivät kutsuisi minua koskaan takaisin. He salaisivat tuskansa ja sanoisivat: "mene Jumalan luo, jos Hän kutsuu sinua; jätä meidät ja mene Jumalan luo." Elsa, äitini, kaikki sanoisivat niin; vaikkapa heidän sydämensä pakahtuisi, kun yrittäisivät sitä sanomaan!
Oliko Martin Lutherilla tämmöiset ajatukset tässä samassa kammiossa? Jos ne tulevat perkeleeltä, minä luulen, että kyllä oli, sillä jaloimpia hän kiivaimmin ahdistaa; vaan kuitenkin saatan tuskin ajatella, että hänellä oli semmoiset kurjat epäilykset kuin ne, jotka minua vaivaavat. Hän ei ollut niitä, jotka turmiokseen peräytyvät; ei niitäkään, jotka kätensä auraan laskevat ja katsovat taaksensa, niinkuin minä, voi! alinomaa teen. Ja mitä sanoo raamattu semmoisista? — "He eivät ole soveliaat Jumalan valtakuntaan." Ei mitään poikkeusta, ei mitään rajoitusta — munkki, pappi, pyhimys; jos ken katsoo taaksensa, hän ei ole sovelias Jumalan valtakuntaan. Mihin siis joutuvat toiveeni paratiisin taikka niitten ansioitten suhteen, jotka muita auttavat? Kääntyä takaisin, peräytyä, sitä minä en tosiaan tee, vaikkapa kaikki perkeleet kiusaisivat minua taikka koko mailma houkuttelisi minua; mutta katsoa takaisin, kuka voi sitä estää? Jos yksi katsahdus voi tappaa, kuka voi pelastaa? Ruumiin kurittaminen, lihan ristiin-naulitseminen, ei yhdeksi päiväksi, vaan joka päivä; — minun täytyy joka päivä kuolla; minun täytyy olla kuollut — kuollut mailmalle. Tämän kammion täytyy olla minulle niinkuin hauta, johon kaikki, mitä sydämessäni elävintä oli, kuolkoon ja hautaantukoon. Tuntuiko niin Martin Lutherista? Onko tämä luostari semmoinen punaposkisille, lihaville munkeille, jotka juovat olutta isoista kannuista ja ahmivat vaan mehua ja paastoruoakseen syövät sen uhkeimpia kaloja? Kiusaaja! kiusaaja taas! älkäät tuomitko eikä teitä tuomita.