St. Eulalia, Erfurtissa Helmikuun 12 p. 1510.
Tänä päivänä yksi vanhempi munkki tuli luokseni, arvattavasti sentähden, että olin alakuloinen ja murheellinen, ja sanoi: "älä pelkää, veli Sebastian, taistelo on usein ankara alusta; mutta muista St. Hieronymuksen sanat: Vaikka isäsi makaisi ovesi edessä, itkien ja vaikeroiden, vaikka äitisi näyttäisi sinulle sen ruumiin, joka kantoi sinut, ja ne rinnat, jotka imettivät sinut, katso, että tallaat heidät jalkojesi alle ja astut suoraa tietä Kristuksen luo."
Minä painoin alas pääni, niinkuin sääntö määrää, kiitokseksi hänen kehoituksestansa, ja minun luulteni hän ajatteli, että hänen sanansa lohduttivat ja vahvistivat minua; mutta Jumala tietää, mikä taistelo syntyi minun sydämessäni, kun istuin yksin tänä iltana kammiossani. "Julmat, katkerat, häijyt sanat!" minun maallinen sydämeni sanoi; minun syntinen sydämeni, jota valvominen, ruoskinta, tuskin kuolema itsekään, pelkään minä, ei voinut kuolettaa. Kaiketi hurskas isä Hieronymus puhui vaan pakanallisista isistä ja äideistä. Minun äitini ei näyttäisi tuskaansa, minua takaisin saadaksensa; hän sanoisi: "poikani, esikoiseni, Jumala siunatkoon sinua; minä annan sinut alttiisti Jumalalle." Eikö hän sano niin siinä kirjeessä, jonka hän omalla kädellään on kirjoittanut minulle, mutta johon minä en tohdi katsoa sen muistojen myrskyn tähden, jonka se nostaa minun sydämessäni?
Löytyykö yhtäkään nuhteen tai muistutuksen sanaa hänen kirjeessään? Jos löytyisi, minä lukisin sen; se lujittaisi minua. Tämmöistä kaikki pyhimykset ovat saaneet kokea. Mutta nyt, kun kivun-alaisen heikko ääni on lausunut nämät hurskaat, hellät sanat, jotka kaikkuvat sielussani, nyt sydämeni palajaa päivästä päivään ja hetkestä hetkeen kotiini Eisenachiin ja minä näen heidän avuttomina taistelevan jokapäiväisen leivän tähden, johon taisteloon minä olen jättänyt heidät turvattomaksi ja yksikseen.
Sitten taas se ajatus tulee: olenko minä viimeistä lukua uneksija, jommoiseksi toisinaan rohkenin ajatella isääni — semmoinen, joka laiminlyön yksinkertaiset, jokapäiväiset työni jonkun Atlantin tähden? ja jos minun Atlantini on paratiisissa eikä valtameren toisella puolella, onko siinä niin suuri eroitus?
Jospa vaan veli Martin olisi täällä, hän ymmärtäisi nämät ja auttaisi minua; mutta hän on nyt ollut lähes kaksi vuotta Wittenbergissä, jossa hänen kerrotaan pitävän luentoja jumaluus-opissa vaaliruhtinaan uudessa yliopistossa ja saarnaavan. Munkit näyttävät olevan melkein yhtä ylpeät hänen puolestaan, kuin Erfurtin yliopisto ennen.
Vaan kukaties hän ei kuitenkaan ymmärtäisi minun huoliani. Hänen luontonsa oli niin vahva, suora ja voimakas. Hän luultavasti ei olisi suuresti hellinyt niin epävakaista sydäntä ja levotonta omaatuntoa kuin minun.
Maaliskuun 7 p. — SS. Perpetua ja Felicitas. — Erfurtissa,
Augustinin-luostarissa.
Tänä päivänä olin ensi kerran almuja pyytämässä. Tuntui varsin omituiselta aluksi, kun kerjäsin tuttavien ovilla munkki-kaapu yllä ja luostarisäkki selässä; mutta vaikka välisti vähän horjuin kantamuksen alla, kun se kävi raskaaksi (sillä rutosta ja paastoamisesta olen heikontunut), palasin luostariin terveempänä, iloisempana ja kutsumukseni suhteen toivokkaampana, kuin mikä tätä aikaa oli ollut laita. Kenties raitis ilma vaikutti jotakin tähän, ja oikeastaan se ehkä vaan oli vähäinen ruumiillinen riemastus. Mutta tämmöiset ruumiilliset taakat ja ulkonaiset nöyryytykset eivät tosiaan ole ne, jotka masentavat mieltäni. Muutamien entisten oppikumppanieni puolipilkalliset katseet tuntuivat mielestäni jonkunlaiselta hekumalta niinkuin myös se halveksiva käytös, jolla muutamat kitsaat lähes heittivät ruokapalasia minulle; aivan niinkuin kova puserrus, joka koskee pahasti, kun olemme terveinä, kääntyy helpoitukseksi ankarassa kivussa.
Kenties te myöskin, oi hurskaat Perpetua ja Felicitas, joittenka päivä nyt on, ja erittäin sinä, oi hurskas Perpetua, joka rohkaisit poikiasi kuolemaan Kristuksen tähden ja sitten itse tehtiin martyriksi, kukaties te olette puhuneet hyljätyn äitini ja minun puolestani ja lähetätte minulle tänään jonkun toivon säteen.