St. Josef. — Maaliskuun 19 p. — Erfurtin Augustinin-luostarissa.
St. Josef, sinä, jonka olen valinnut yhdeksi niistä yhdestäkolmatta haltiapyhästä, joita minä erittäin kunnioitan, kuule ja tue minua tänään. Sinä, joka katsoit kunniaksesi, ettei sinua itseä kunnioitettu, vaan että nöyrästi autoit muita saavuttamaan taivaallisia kruunujansa, anna minullekin joku halpa sija tuolla ylhäällä; eikä ainoastaan minulle, vaan myöskin niille, jotka minä olen jättänyt vielä taistelemaan tämän vaarallisen mailman myrskyisellä merellä.
Täällä, luostarin pyhässä terhenessä, sydän varmaan viimein tyyntyy ja taukoo sykkimästä, paitsi yhteisen kirkon elämän-menoissa, niin että kalenterin juhlat käyvät sen ainoiksi tapauksiksi. Mutta milloin tämä minun suhteeni tapahtuu?
Maaliskuun 20 p.
Onkohan veli Martin jo päässyt tähän rauhaan? Yksi ijäkäs munkki istui eilen kanssani kammiossani ja kertoi kummallisia seikkoja hänestä, jotka ovat tuottaneet minulle jonkunlaisen katkeran lohdutuksen.
Näyttää sillä kuin ei luostari-elämä olisi kohta rauhoittanut hänen sydäntänsä.
Tämä ijäkäs munkki oli veli Martin'in rippi-isä, joksi hän myöskin on määrätty minulle. Hänen kasvoissaan asuu semmoinen rauha, jota minä kaipaan; ei hiljainen, kuolemankaltainen rauha, ikäänkuin hän olisi vaipunut siihen taistelon perästä; vaan elävä, lempeä rauha, ikäänkuin hän olisi saanut sen taistelon kautta ja nauttinut sitä myöskin taistelon kestäessä.
Minusta ei näytä siltä kuin veli Martin'in arvelut ja epäilykset olisivat olleet aivan samanlaiset kuin minun. Rippi-isäni sanookin, että kaikkina niinä vuosina, kuin hän on toimittanut virkaansa, hän ei ole koskaan löytänyt kahta huolestunutta sydäntä, jotka ovat olleet aivan samalla tavalla huolestuneina.
Minä en tiedä, epäilikö veli Martin kutsumustansa vai tahtoiko hän takaisin mailmaan; mutta hän näyttää kärsineen kovia sisällisiä tuskia. Hänen omatuntonsa oli niin hellä ja arka, että kaikkein vähin synti vaivasi häntä, niinkuin se olisi ollut suurin rikos. Hän rukoili pyhimyksiä aivan hartaasti — valiten, niinkuin minä olen hänen esimerkkinsä mukaan tehnyt, yksikolmatta pyhimystä ja rukoillen kolmea joka päivä, että hän niin kunnioittaisi kaikkia joka viikko. Hän luki messun joka päivä ja palveli erittäin innokkaasti Pyhää Neitsyttä. Hän laihdutti ruumistansa paastolla ja valvomisella. Hän ei koskaan tahallansa rikkonut veljeskunnan vähimpiäkään sääntöjä vastaan; mutta mitä enemmän hän jännitti voimiaan, sitä viheliäisempi hän näytti olevan. Niinkuin säveltaitiota, jonka korva on erinomaisessa määrässä harjaantunut, häiritsi häntäkin vähin epäsointu. Lieneekö siis Jumalan tarkoitus, että hengellisen elämämme kasvaminen on vaan kasvava arkuus sisällisen kivun suhteen? Onko tämä todellista kasvamista? — vai onko se sitä yhden sielunvoiman luonnotonta edistymistä muitten vahingoksi, josta syntyy epämuotoisuus taikka tauti?
Rippi-isä sanoi miettien, kun toin esiin näitä: