"Mailma on hairasointuinen, poikani, ja sydän on hairasointuinen. Mitä puhtaammin sielumme kajahtaa taivaallista soittoa vastaan, sitä tarkemmin se ehkä huomaa mailman epäsävelet. Ainakin veli Martin'in laita oli tämmöinen; siksi kuin lopulta joku maahan-lankeamuksen tai polven-notkistuksen laiminlyönti rasitti hänen omaatuntoansa niinkuin varsinainen rikos. Kerta, kun olimme kaivanneet häntä kauan aikaa, menimme hänen kammionsa oven luo ja koputimme. Se oli teljetty eikä mihinkään koputukseen vastattu. Me mursimme viimein oven auki ja tapasimme hänet taintuneena lattialla. Meidän ei onnistunut saada häntä hereille muulla lailla, kun että veimme kuorilaulajia hänen kammioonsa virsiä veisaamaan. Hän rakasti aina suuresti soittoa ja luuli sillä olevan omituisen voiman perkeleen juonia vastaan."
"Hän lienee kärsinyt kauheasti", minä sanoin. "Tämmöisten kärsimysten kautta saavutetaan kai se ansio, että voi muita auttaa!"
"Häntä vaivasivat kovat sielun tuskat", vastasi vanha munkki. "Hän käveli usein yökaudet edestakaisin kylmissä korridoreissa."
"Eikö mikään lohduttanut häntä?" minä kysyin.
"Kyllä, poikani; muutamat sanat, jotka kerta lausuin hänelle, lohduttivat häntä paljon. Kun minä kerta löysin hänet toivottomuuden tuskissa kammiossaan, minä sanoin: veli Martin, uskotko sinä syntien anteeksi-antamusta, niinkuin Uskontunnustuksessa kuuluu? Hänen kasvonsa kirkastuivat heti."
"Syntien anteeksi-antamusta!" minä toistin pitkäänsä. "Isä, minäkin uskon sen. Mutta anteeksi-antamus seuraa vasta hyvää hengellistä sortumusta, synnintunnustusta ja katumus-harjoitusta. Kuinka pääsnen koskaan varmaksi siitä, että olen kylläksi sortunut, että olen rehellisesti ja täydellisesti tunnustanut syntini taikka harjoittanut oikein katumusta?"
"Voi, poikani", vanhus lausui, "nämät olivat juuri veli Martin'in huolet, enkä minä voinut kuin huomauttaa häntä ristiinnaulitusta Herrasta ja uudestaan muistuttaa häntä syntien anteeksi-antamuksesta. Kaikki, mitä teemme, on puuttuvaista, ja kun laupias Herra sanoo, että antaa synnit anteeksi, luulen minä, että Hän tarkoittaa syntisten syntejä, ja teemmehän me syntiä niin tunnustuksissamme kuin kaikissa muissakin. Hän on sääliväisempi, kuin sinä ajattelet, kenties kuin kukaan meistä ajattelee. Tämä on kumminkin minun lohdutukseni; ja jos minä, kun viimein seison hänen edessään, näen, että olen erhettynyt ja ajatellut Häntä sääliväisemmäksi, kuin Hän on, minä luotan siihen, että Hän antaa minulle anteeksi. Tämä luullakseni tuskin pahoittaisi Häntä niin paljon, kuin jos väittäisin, että Hän on ankara Herra."
Minä en vastannut sen enempää vanhalle miehelle. Hänen sanansa toivat niin silminnähtävästi voimaa ja iloa hänelle, että minä en hennonut niitä enään perustella. Minullekin ne ovat antaneet eineen toivoa. Vaan kuitenkin, jos ei tie ole epätasainen ja hankala eikä ole aivan vaikea asia kelvata Kaikkivaltiaalle Jumalalle, miksi kaikki nuot ankarat säännöt ja itsensä-kieltämiset — nuot kovat katumus-harjoitukset vähäisten vikojen vuoksi?
Me tiedämme, että Hän on laupias. Mutta keisarikin saattaa olla laupias; kuitenkin jos joku talonpoika yrittää pääsemään hänen keisarilliseen läheisyyteensä määrättyjä tapoja noudattamatta, eikö häntä ajettaisi manauksilla ja miekan kärjellä palatsista ulos? Ja mitkä ovat nuot säännöt taivaan hovissa?
Jos vaaditaan täydellistä sydämen ja elämän puhtautta, kukapa väittänee, että se on hänellä?