Jos vaaditaan, että tarkasti vaariin otetaan semmoisen veljeskunnan säännöt, kuin kukapa lienee varma, ettei hän koskaan ole niitä laiminlyönyt? Sama epähuomio, joka vaikutti laiminlyönnin, saattaisi luultavasti sen myöskin mielestämme katoamaan. Ja mikä hyöty siis on synnintunnustuksesta?

Kristus on Vapahtaja, mutta ainoastaan niitten, jotka seuraavat Häntä. Syntien anteeksi-antamus löytyy, mutta ainoastaan niitä varten, jotka tekevät täydellisen synnintunnustuksen. Minä, voi! minä en ole seurannut Häntä täydellisesti. Mikä pappi koko mailmassa voi vakuuttaa minulle, että olen koskaan täydellisesti tunnustanut syntini?

Sentähden Hän on minun silmissäni laupias, armollinen, pyhä — Vapahtaja, mutta korkealla valta-istuimella istuva, etten koskaan varmaan tiedä, saavuttavatko rukoukseni Häntä siellä; ja, voi! kerran istuva suurella, valkealla valta-istuimella, josta Hänen kutsuva äänensä liiankin varmaan saavuttaa minut.

Maria, Jumalan äiti, neitsytten Neitsyt, jumalallisen armon äiti! hurskas Sebastian ja kaikki martyrit! suuri isä Augustinus ja kaikki hurskaat opettajat, välittäkäät minun puolestani, että katumukseni hyväksytään synteini huvitukseksi ja lepyttää Tuomarini!

Maaliskuun 25 p. — Marian ilmestyspäivä.

Holhojani on antanut minulle punaiseen safianiin sidotun raamatun, jota veli Martin'in, niinkuin hän sanoi, oli tapa paljon lukea. Minun on määrä lukea sitä kaikkina lomahetkinä, jotka jäävät kirkko-isien tutkimisilta, kerjuumatkoilta, kirkonmenoilta ja niiltä luostarin alhaisilta askareilta, joita noviisit toimittavat. Näitä hetkiä ei ole monta. Minun ei ole koskaan ennen ollut mikään raamattu kädessäni, ja ne tunnit kuluvat tosiaan nopeasti kammiossani, joita saan panna sen lukemiseen. Kun holhoja tulee kutsumaan minua keski-yön jumalan-palvelukseen, tapaa hän minut usein vielä lukemasta.

Se on aivan toisenlainen, kuin mitä odotin. Siinä ei ole mitään puhetaiteellista, ei mitään vaivalla valmistettuja tutkimuksia eikä mitään turhan tarkkoja sääntöjä, ainakaan Uudessa Testamentissa.

Minä soisin toisinaan, että olisin elänyt muinaisten Juutalaisten aikoina, jolloin löytyi yksi temppeli, jossa sai palvella Jumalaa, muutamia määrättyjä juhlia, joita tuli viettää, ja muutamia tiettyjä kirkonmenojen sääntöjä, joita tuli noudattaa.

Jos olisin saanut seisoa temppelin esipihoilla sinä suurena sovintopäivänä ja nähdä teurastetun uhrin ja vartoa, kunnes ylimmäinen pappi astui ulos kaikkien pyhimmästä, nostaen käsiänsä ylös siunaukseen, minä olisin aivan varmaan tietänyt, että Jumala oli lepytetty, ja palannut rauhassa kotiin. Niin, kotiini! Sillä nähtävästi ei löytynyt mitään luostareita niihin aikoihin. Jumala oli itse säätänyt perhe-elämän ja juhlallisimmalla tavalla perheellisen rakkauden vahvistanut.

Uudessa Testamentissa minä toiselta puolen en löydä yhtäkään tämmöistä jyrkkää sääntöä. Se kääntyy kokonaan sydämen puoleen; vaan ken voi tehdä sydäntä oikeaksi? Luullakseni se on juuri tämä vakuutus, joka on saattanut kirkon jälestäpäin määräämään monta vähäistä sääntöä ja kurituskeinoa Juutalaisten seremonia-lain mukaan; sillä evankeliumeissa ja epistolissa minä en havaitse mitään ritualia eikä seremonioita eikä liioin minkäänlaisia ulkonaisia sääntöjä.