"Älä huoli, äitiseni. Sadan vuoden perästä se on kokonaan yhdentekevä. Älkäämme kadehtiko keneltäkään hänen palkintoansa. Mailmalle se on edullista, jos kohta ei meille."
Jos äiti sitten huokailee vähävaraisen ruokakammion ja vaatehuoneen vuoksi, hän vastaa:
"Älä sure, äitiseni, voihan vielä löytää muita Amerikoita, ja paljon uutta sopii vastakin keksiä. Totta puhuen", hän lisää tuolla syvällä, kauas tunkevalla katseellansa, "toinen asia on juuri johtunut mieleeni, joka, kun minä olen pannut sen toimeen, himmentää kaikki tämän ja edellisten aikakausien keksinnöt."
Ja hän suutelee äitiäni ja lähtee painoonsa. Ja äiti katsoo kummastellen hänen jälkeensä ja sanoo:
"Me emme saa, lapset, häiritä isää vähäisillä huolillamme. Hän mietiskelee suuria asioita, joittenka hedelmiä me varmaan kaikki jonakin päivänä joudumme nauttimaan."
Niin hän menee paikkaamaan jotakin vähäistä vaatteusta ja koettaa sovittaa niin, että yhden päivän puoliset riittävät kahdeksi päiväksi.
Mitä isäni suuri keksintö tätä nykyä tarkoittaa, sitä Fritz ja minä emme täydellisesti tiedä. Mutta me luulemme, että se on jossakin yhteydessä joko planetien ja tähtien taikka tuon kummallisen kiven kanssa, jota filosofit niin kauan aikaa ovat etsineet. Kaikissa tapauksissa se epäilemättä kerrassaan saattaa meidät kaikki äärettömän rikkaaksi; ja sillä aikaa meidän kyllä sopii koettaa tulla toimeen niin hyvin kuin jaksamme.
Äidistä minä en tiedä, mitä sanoa. Hän on juuri äitimme — meidän oma kallis, kärsivällinen, lempeä äitisemme — aivan toisenlainen kuin kaikki muut mailmassa; vaan kuitenkin tuntuu siltä, kuin ei voisi sanoa hänestä mitään, jonka kautta joku ymmärtäisi, mimmoinen hän on. Näyttää siltä kuin hän olisi muitten ihmisten suhteen (kunnioituksella olkoon tämä lausuttu) juuri mitä Jumalan Pyhä Äiti on muitten pyhimysten suhteen. St. Katarinalla on rattaansa ja kruununsa, Agnes'illa karitsansa ja palmun-oksansa, ja Ursulalla on yksitoista tuhatta neitsyttänsä; mutta Marialla, iki-hurskaalla, on ainoastaan Pyhä Lapsensa. Hän on tuo siunattu nainen, Pyhä Äiti, eikä mitään muuta. Tämänlainen juuri äiti on. Hän on kallis pikku äitimme ja paras nainen mailmassa, ja siinä kaikki. Minä osaisin kuvata häntä paremmin, jos sanoisin, mimmoinen hän ei ole. Hän ei koskaan lausu ankaraa sanaa kenellekään eikä kenestäkään. Hän ei koskaan ole kärty isälle, niinkuin hän ei koskaan tuskaannu lapsille, niinkuin minä. Hän ei koskaan valita eikä moiti. Hän ei koskaan ole joutilaana. Hän ei koskaan katsele meitä tylysti eikä karsaasti, niinkuin täti Agnes. Mutta minä en saa verrata häntä täti Agnesiin, sillä hän itse nuhteli minua kerta, kun minä tein sitä; hän sanoi, että täti Agnes oli jumalinen, puhdas ja pyhä nainen, paljoa, paljoa ylhäisempi kuin hän taikka me; ja meidän tulee olla kiitolliset, jos hän, siinä tapauksessa että me kerta pääsemme taivaasen, antaa meidän suudella vaatteittensa liepeitä.
Niin, täti Agnes on pyhä nainen — nunna; minun täytyy puhua varovaisesti hänestä. Hän lukee pitkiä, pitkiä rukouksia, he sanovat — niin pitkiä, että hän on löydetty aamulla tainnoksista luostarin kirkon kylmältä permannolta. Hän syö niin vähän, että isä Kristofer, joka on luostarin ja meidän rippi-isämme, sanoo välisti luulevansa, että enkelit varmaan elättävät häntä. Mutta Fritz ja minä arvelemme, että, jos siinä on perää, enkelein ruoka ei aivan paljon ravitse, sillä kun viime kerralla näimme hänet luostarin ristikon takaa, hän oli kuin varjo mustassa hameessansa taikka kuin se kauhea kuoleman kuva, jonka näimme luostarin kappelissa. Hän on puettu karkeaan piikkokankaasen ja makaa usein, niin sanotaan, tuhassa. Joku nunna kertoi äidille, että kun täti eräänä päivänä oli pyörtynyt ja he päästivät auki hänen vaatteensa, he huomasivat hänen valkoisessa kaulassaan ja käsivarsissaan arpia ja juomuja, jotka tuskin olivat umpeutuneet ja jotka hän ilmeisesti itse oli iskenyt ruumiisensa. Kaikki sanovat, että hän saa hyvin korkean sijan taivaassa; mutta minusta tuntuu, että, jollei ole aivan suuri eroitus korkeilla ja matalilla sijoilla taivaassa, täti vaivaa itseänsä liiaksi. Vaan enhän minä olekaan jumalinen; ja minun on niin peräti vaikea ymmärtää taivaan asioita. Pitääkö kaikkien taivaassa aina kilvoitella korkeista sijoista? Sillä, kun suurina juhlapäivinä jokainen tekee niin kirkossa, se ei ole ollenkaan hupaista; ne, joitten onnistuu, näyttävät ylpeältä, ja ne, joitten ei onnistu, näyttävät suuttuneelta. Mutta tietysti ei kukaan suutu taivaassa eikä ylpeile. Miltä siis tuntuneekaan niistä pyhimyksistä, jotka eivät pääse korkeimmille sijoille? Ovatko he mielissään vai pahoillaan? Jos ovat mielissään, miksi taistelevat niin paljon kiivetäkseen vähän korkeammalle? Vaan jos eivät ole mielissään, olisiko se soveliasta pyhimyksille? Sillä äiti opettaa meitä aina valitsemaan halvimpia sijoja, ja vanhimpia tekemään tilaa pienokaisille. Eivätkö siis taivaassa suurimmat tee tilaa pienokaisille? Yhdestä asiasta minä olen varma: jos äidillä olisi korkea sija taivaassa, hän kumartuisi aina alaspäin auttaaksensa toista ylös taikka siirtyisi paikaltansa muitten edestä. Mutta missähän korkeimmat sijat taivaassa lienevät? Keisarin hovissa ovat ne tietääkseni ne paikat, jotka ovat lähinnä häntä; seitsemän vaaliruhtinastamme seisovat aivan ympäri valta-istuinta. Mutta onko mahdollista, että kukaan koskaan tuntee itsensä levolliseksi ja onnelliseksi niin lähellä kaikkivaltiasta? Näyttää niin kauhean vaikealta olla Hänelle otollinen täällä ja niin helpolta loukata Häntä, että minun luullakseni olisi parempi pysyä vähäisen kauempana Hänestä jossakin pikkuisessa hiljaisessa nurkassa lähellä porttia ja koko joukko pyhimyksiä välillä. Tuonain isä Kristofer määräsi minulle niin ankaran rangaistuksen sen vuoksi, että pudotin palasen pyhästä hostiasta; vaikka minä en päässyt siitä ajatuksesta, että se oli yhtä paljon papin vika kuin minun. Mutta hän sanoi, että Jumala kovin paheksuisi sitä; ja Fritz kertoi minulle, että papit paastoavat ja kiduttavat itseään toisinaan kovasti, kun ovat unhottaneet vaan yhden ainoan sanan pois messusta.
Entä tuo kauhea taulu, jossa Herra Kristus pitää ukon-nuolia kädessään! Se on aivan toisenlainen kuin se kuvapiirros, jossa Hän riippuu ristinpuussa. Miksi hän kärsi niin? Siksikö, niinkuin täti Agnes, että Hän saisi korkeamman sijan taivaassa? Vai siksikö, että Hänen olisi oikeus olla tyly meitä vastaan, niinkuin tätimme on? Aivan kummalliset asiat näyttävät loukkaavan ja miellyttävän Jumalaa, minä en saata sitä ensinkään ymmärtää; mutta se tulee siitä, ettei minulla ole mitään taipumusta uskontoon. Luostarissa, äiti sanoo, he käyvät Jumalan kaltaisiksi ja niin muodoin ymmärtävät häntä paremmin.