Onko täti Agnes siis enemmän Jumalan kaltainen kuin äitimme? Nuot kasvot, vakavat ja vaaleat, kuin kuolema; nuot kylmät, tylyt silmät, tuo ääni, niin kolea ja yksitoikkoinen, kuin se lähtisi metalli-torvesta taikka hautaholvista eikä sydämestä! Tämmöiselläkö katseella Jumala vastaan-ottaa meitä, tämmöiselläkö äänellä Hän puhuttelee meitä? Tuomionpäivää on todellakin kovin kamala ajatella; ja saa varmaan elää monta vuotta luostarissa, jos mielii pelotonna mennä taivaasen.
Voi, jospa vaan äitimme olisi pyhimys — niitä hyviä naisia, joihin Jumala on mieltynyt — täti Agnesin sijasta, kuinka suloista olisi silloin pyrkiä pyhimykseksi; ja kuinka varmaan voisi toivoa, että tulisi taivaasen ja sinne tultuansa olisi siellä onnellinen!
Täti Ursula Cotta on myöskin niitä naisia, joitten soisin kuuluvan oikeitten pyhimysten joukkoon. Hän on isäni ensimäisen orpanan vaimo; mutta me olemme aina sanoneet häntä tädiksi, koska melkein kaikki pienet lapset, jotka tuntevat hänet, tekevät niin — hän pitää niin paljon lapsista, ja on niin hyvä kaikille. Hän ei ole köyhä, niinkuin me, vaikkei orpana Cotta ole milloinkaan keksinyt mitään eikä edes ollut keksimällänsä. Pitäjän kirkossamme löytyy Thüringin St. Elisabetin, meidän pyhän maakreivinnamme, kuva, joka aina muistuttaa minua täti Ursulasta. Komean linnan — melkein kuin Wartburgin linnan — portilla seisoo St. Elisabet, ja hänen ympärillänsä on joukko köyhää väkeä polvillansa — raajarikkoja, sokeita, laihoja äitiparkoja, nälkäisen-näköisiä lapsia — kaikki kurottaen käsiänsä naista kohden, joka katselee heitä leppeillä, sääliväisillä silmillä, aivan niinkuin täti Ursula; paitsi että St. Elisabet on kovin laiha ja vaalea ja näyttää melkein yhtä nälkään nääntyvältä kuin kerjäläiset hänen ympärillänsä, mutta täti Ursula on verevä ja lihava, mitä sievimmät kuopat pyöreissä poskissaan. Mutta silmän luonti on sama — niin lempeä ja sydämellinen ja totinen ja sääliväinen. Laihuus ja vaaleus ovat tietysti ainoastaan se eroitus, joka täytyy olla pyhimyksellä, joka paastoaa ja harjoittaa katumusta niin paljon ja valvoo yökaudet rukouksissa, niinkuin St. Elisabet, ja varallisen porvarin vaimona, joka syö ja nukkuu, niinkuin muut ihmiset, ja on maakreivinnan tapainen ainoastaan siinä, että hän on niin hellä kaikille.
Toinen puoli siitä kertomuksesta, jota taulu esittelee, ei kuitenkaan sovi täti Ursulaan. Pyhimyksen esiliinassa näkyy leipien sijasta kauniita punaisia ruusuja. Äidin-äitimme selitti meille näitten merkityksen. Hyvän maakreivinnan puoliso ei oikein pitänyt siitä, että hän antoi niin paljon köyhille; sillä kreivinna oli niin armelias, että hän olisi voinut tyhjentää koko hänen aarre-aittansa. Sentähden kreivinnan oli tapa antaa almujansa puolisonsa tietämättä. Mutta kun hän sinä päivänä jakeli leipää linnan portilla seisoville kerjäläisille, maakreivi sattui äkki-arvaamatta palaamaan kotiin ja, tavaten hänet tätä tekemästä, kysyi häneltä tylynpuolisesti, mitä hänellä oli esiliinassa. Hän vastasi: "ruusuja!"
"Anna, minä katson", lausui maakreivi.
Ja Jumala rakasti St. Elisabetia niin paljon, että Hän pelastaaksensa häntä nuhteista teki ihmetyön. Kun hän avasi esiliinansa, oli siinä ihania kukkia niitten leipien asemesta, joita hän oli jaellut. Ja tätä taulu kuvailee. Minua halutti aina kuulla kertomuksen loppua. Minä toivon, että Jumala teki toisen ihmetyön, kun maakreivi meni pois, ja muutti ruusut jälleen leiväksi. Minä arvaan, että hän teki niin, koska nälkääntynyt väki näyttää niin tyytyväiseltä. Mutta äidin-äitimme ei tiedä siitä. Ainoastaan tässä asiassa täti Ursula ei olisi, minun luullakseni, tehnyt niinkuin maakreivinna. Minä luulen, että jos orpana Cotta olisi kysynyt häneltä, hän olisi vastannut uljaasti: "minulla on leipää esiliinassani, ja minä jakelin sitä näille sinun ja minun nälkään nääntyville alamais-raukoillemme", eikä olisi suinkaan epäillyt vastatessaan. Ja silloin kenties orpana Cottan — minä tarkoitan maakreivin — olisi niin heltynyt, että hän olisi antanut hänelle anteeksi, vieläpä kiittänyt häntä ja tuonut hänelle enemmän leipää. Eikä silloin leivät olisi muuttuneet kukiksi, vaan maakreivin sydän kivestä lihaksi, joka näyttää minusta olevan parempi asia. Mutta kun minä kerta sanoin tämän äidin-äidille, hän vastasi, että tein hyvin väärin siinä, kuin koetin sovittaa toisia loppuja pyhimysten legendoihin, aivan kuin ne olisivat jonkunlaisia satuja; ettei siitä ole kuin kolme sataa vuotta, kuin St. Elisabet todella eli tässä Wartburgin vanhassa linnassa, astui juuri näitä Eisenachin katuja, antoi almuja köyhille, kävi sairashuoneissa, sitoi mitä ilkeimpiä haavoja, joihin ei kukaan muu tahtonut koskea, ja lausui helliä sanoja viheliäisille hylkiöille, joita ei kukaan muu juljennut katsella. Tämä näyttää minusta varsin hyvältä ja laupiaalta hänen puoleltaan; mutta tämä se ei ollut, joka teki hänet pyhimykseksi, koska täti Ursula ja äitimme tekevät samanlaisia töitä, ja äitimme on tuon tuostakin sanonut minulle, että täti Agnes on pyhimysten kaltainen eikä hän.
Hänen kärsimisensä, se minun luullakseni on saattanut heidät panemaan hänen nimensä kalenteriin; eikä kuitenkaan kärsiminen yksistänsä tee ihmisiä pyhimyksiksi, koska minä en luule, että St. Elisabet itse on kärsinyt enemmän kuin äitimme. Tosin kyllä nousi hän usein puolisonsa vierestä ja oli polvillansa koko yön kylmällä permannolla, sillä välin kuin tämä nukkui. Mutta äiti on tehnyt samoin monta monituista kertaa. Kun joku pikku lapsista on ollut kipeä, kuinka usein hän on tuntikaudet kävellyt edestakaisin, sairas sylissään, pysytellen ja hyväillen sitä ja asettaen sen näreätä itkua väsymättömällä, hellällä kärsivällisyydellä. St. Elisabet paastosi, kunnes hän oli melkein niinkuin varjo; mutta kuinka usein minä olen nähnyt, että äiti on arvelematta jaellut isälle ja lapsille kaikki, mitä oli maukasta ja hyvää meidän niukoissa atrioissamme, ja tuskin jättänyt itselleen palastakaan, vaan kätkenyt lautastansa jonkun vadin taa, ettei isä näkisi. Ja Fritz ja minä puhumme usein siitä, kuinka riutuneelta ja väsyneeltä hän näyttää; ei ollenkaan muodoltaan kuin Armon Äiti, jommoiseksi me muistamme hänet, vaan liian paljon niinkuin tuo voipunut, vaalea Surujen Äiti lävistetyllä sydämellänsä. Mitä kipuihin taas tulee, enkä minä ole nähnyt äitimme kärsivän semmoisia kipuja, joihin verrattuina täti Agnesin taikka St. Elisabetin itse-kuritus on vähäinen kuin nuppineulan pistämä.
Vaan kaikki nämät eivät kuitenkaan ole niitä oikeita kärsimisiä, jotka saattavat pyhimykseksi. Meidän kallis äitimme kävelee edestakaisin koko yön, ei sentähden, että hän pääsisi pyhimykseksi, vaan ainoastaan potevaa lasta viihdyttääkseen. Hän on päivällistä syömättä, ei sentähden, että hän aikoo paastota, vaan sentähden, että me olemme köyhät ja leipä on kallista. Hän kärsii sentähden, että Jumala koettelee häntä kärsimisellä, ei sentähden, että hän itse tarvitsee sitä. Eivätkä kaikki nämät voi saattaa häntä pyhimykseksi. Kun minä sanon jotakin häntä sääliäkseni taikka kunnioittaakseni, hän hymyilee ja sanoo:
"Elsaseni, minä valitsin tämän alhaisimman elämän tätimme Agnesin korkean kutsumuksen sijasta, ja minun täytyy tyytyä seurauksiin. Meillä ei voi olla osa sekä tässä mailmassa että tulevassa."
Jos äitimme osan suuruus tulevassa mailmassa olisi samansuhteinen kuin sen vähyys täällä, luulen minä, että hänelle tulee yltäkyllin säästöjä; mutta tätä minä en tohdi sanoa hänelle.