On yksi asia, jonka St. Elisabet teki, vaan jota ei äitimme todellakaan tekisi. Hän jätti vähäiset, isättömät lapsensa, luostariin mennäksensä. Kenties juuri tämä miellytti Jumalaa ja Herraa Jesusta Kristusta niin paljon, että antoivat hänelle noin korkean sijan taivaassa. Jos näin on laita, se on suuri onni isällemme ja meille, ettei äitimme pyri pyhimykseksi. Me ajattelemme kuitenkin toisinaan, että, vaikka Hän kenties ei voi tehdä häntä pyhimykseksi niitten sääntöjen vuoksi, joita heillä tämän suhteen taivaassa on, Jumala sentään suonee äidillemme jonkun rahdun hyvää tai jonkun lempeän sanan, koska hän on niin erittäin hyvä meitä kohtaan. Äiti sanoo kuitenkin, ettei tämä ole mikään ansio, koska hän rakastaa meitä niin paljon. Jos hän rakastaisi meitä vähemmän, ja niin muodoin askaroitseminen meitä varten tuntuisi vaivaloisemmalta, taikka jos me olisimme vähäisiä, outoja kerjäläislapsia ja hän ottaisi rakastaaksensa meitä omiensa asemesta, minä luulen, että Jumala pitäisi siitä enemmän.
On vielä toinenkin seikka St. Elisabetin kertomuksessa, joka kerta saatti Fritzin ja minut suureen huoleen ja hämmästykseen. Kun olimme pikkuiset lapset emmekä ymmärtäneet asioita, niinkuin nyt, vaan ajattelimme, että meidän tuli koettaa noudattaa pyhimysten esimerkkiä ja että mikä oli oikea heille, se oli myöskin oikea meille, ja kun äitin-äitimme oli kertonut meille, kuinka hurskas maakreivinna salaa myi juvelinsa ja tyhjensi puolisonsa aarreaitan köyhiä elättääkseen, päätimme eräänä päivänä tehdä samaten. Me tunsimme kovin köyhän, vanhan vaimon, joka asui lähimmäisen kadun varrella ja jolla oli suuri joukko turvattomia lapsenlapsia, ja neuvottelimme kauan aikaa yhdessä, ennenkuin keksimme keinon St. Elisabetin tavalla auttaa häntä. Viimein ilmestyi sopiva tilaisuus. Oli Joulun aatto ja, kumma kyllä, meillä oli vähäisen lihaa, omenoita ja pastejeja vara-aitassamme. Me hiivimme hämyssä huoneesen, täytimme esiliinani pastejeilla, lihalla ja leivoksilla, ja pistäysimme salaa eukkomme luo antamaan hänelle saalistamme.
Seuraavana aamuna kaivattiin ruokakamarista puolet siitä, mitä oli joulupäivän päivällisiksi aiottu. Lapset itkivät ja äiti näytti melkein yhtä murheelliselta kuin he. Jopa isänkin hiljainen mieli kerran kiihtyi, ja hän kirosi kissaa ja hiiriä, ja toivoi, että hän olisi saanut uuden, pettämättömän hiirenlautansa. Äidin-äitimme lausui varsin tyvenesti:
"Taitavammat varkaat kuin hiiret ja rotat ovat käyneet täällä. Ei näy mitään muruja, ja kaikki kapineet ovat paikallansa. Paitsi sitä minä en ole koskaan kuullut, että rotat ja hiiret syövät pasteji-vateja."
Fritz ja minä katselimme toisiamme ja aloimme pelätä, että olimme tehneet väärin, kun pikku Kristofer sanoi:
"Minä näin, kun Fritz ja Elsa eilen illalla kantoivat ulos pastejit."
"Elsa! Fritz!" lausui isämme, "mitä tämä tietää?"
Minä olin tunnustamaisillani, mutta muistin St. Elisabetin ja hänen ruusunsa ja vastasin vapisevalla äänellä:
"Pastejeja sinä et nähnyt, Kristofer, vaan ruusuja."
"Ruusuja" sanoi äiti hyvin totisesti, "joulun-aikana!"