Tunnin aikaa olen istunut ja miettinyt tätä kysymystä; ja minne asti on minun sydämeni retkeillyt? Mikä synnintunnustus voi tuoda esiin kaikki ne katkerat ajatukset, jotka tämän yhden tunnin kuluessa ovat hyökänneet minun ylitseni?
Minä olin nähnyt Evan kasvavan lapsesta neitsyeksi; ja näihin viimeisiin kuukausiin asti, tuohon tuskan viikkoon saakka olin pitänyt häntä jonkunlaisena olentona, joka oli enkelin ja lapsen vaiheilla. Minä olin rakastanut häntä, niinkuin sisarta, jolla kuitenkin oli joku salainen sulo, aivan toisenlainen, kuin mikä sisarella on. Vasta silloin kuin kuolema näytti eroittavan meidät, selveni kerrassaan minulle, että minun rakkaudessani häntä kohtaan oli jotain, joka ei tehnyt häntä yhdeksi muitten joukossa, vaan kummallisessa, pyhässä merkityksessä ainoaksi maan päällä minulle.
Ja kun minä paranin, tulivat nuot toiveet, joita en saa koskaan enää muistaa ja jotka tekivät koko elämäni keväisten metsien kaltaiseksi ja sydämeni niinkuin viljavaksi virraksi, joka on päässyt jääkannestaan ja siunauksen tulvalla juoksee läpi mailman.
Minä ajattelin tulevaa kotia, minä ajattelin yhtä sakramentiä, joka muuttaisi koko elämän taivaan tapaiseksi, kotia, joka olisi rauhallinen ja pyhä niinkuin kirkko, sen lempeän, puhtaan ja taivaallisen olennon kautta, joka toimisi ja vallitsisi siinä.
Vaan silloin minä kauhulla näin, kuinka kokonainen kaupunki sairasti sitä ruttoa, jonka itse olin tuonut siihen, ja muistin sen tuuman, joka oli johtunut mieleeni sydän-yönä metsässä ja monta kertaa sen jälkeen, että tekisin luostarilupauksen. Minä tunsin, että olin niinkuin Jonas, kun hän pakeni Jumalaa; kuitenkin minä yhä epäilin, kunnes Eva sairastui. Silloin minä taivuin. Minä lupasin, että, jos hän pelastuu, minä rupean munkiksi.
Vasta silloin kuin se sairastui, jonka kato olisi saattanut koko mailman tyhjäksi minulle; vasta silloin, kuin uhraus oli mitätön — minä sen tein! Mutta vastaan-ottaako Jumala tämmöistä uhrausta?
Tämmöisistä ei kumminkaan veli Martin'in tarvinnut soimata itseään. Hän ei viivyttänyt kääntymistänsä, siksi kuin koko hänen olentonsa täyttyi semmoisesta kuvasta, jota eivät mitkään rukoukset voi poistaa; niin, jota rukoukset ja pyhät, taivasta tarkoittavat mietinnöt vaan kiinnittävät sydämeen, koska taivas itse siinä heijastaa puhtaampana, kuin muisti milloinkaan eteemme tuo.
Veli Martin ei ainakaan pitänyt kutsumustansa leikkinä, kunnes se oli liian myöhäistä.
VII.
Elsan kertomus.