Tammikuun 23 p.
Nyt on liiankin selvä, mistä syystä Fritz ei katsonut taaksensa, kun hän astui katua alaspäin. Hän ajatteli, että hän olisi katsonut taaksensa Jumalan valtakunnasta.
Luostari on siis Jumalan valtakunta, ja me olemme mailma! — isä, äiti, veljet, sisaret, ystävät, koti, ne ovat mailma! Minä en ymmärrä sitä koskaan. Sillä jos kaikki, mitä nuoremmat veljeni sanovat, on totta, eivät kaikki papit ja munkit kuulu Jumalan valtakuntaan taikka hallitaan Jumalan valtakuntaa kummallisella tavalla täällä maan päällä.
Fritz autti meitä kaikkia niin paljon. Hän olisi tullut vanhempiemme tueksi heidän vanhoilla päivillänsä. Hän oli poikien esikuva ja ihastus, ja meidän kaikkien ylpeys ja ilo; entä minulle! Sydämeni käy niin katkeraksi, kun kirjoitan siitä, minusta tuntuu kuin vihaisin ja soimaisin kaikkia. Kaikkia, paitsi Fritziä; tietysti minä en voi häntä vihata. Mutta miksi kaikki, mitä hänessä oli parasta ja jalointa, saatti hänet tähän viimeiseen kauheaan askeleesen?
Jos isällämme vaan olisi ollut parempi onni, ei Fritz'in olisi tarvinnut mennä Erfurtin munkkien laitokseen, jossa hänen omatuntonsa kävi niin araksi; jos ei vaan äiti olisi ollut niin jumalinen ja opettanut meitä kunnioittamaan täti Agnesia niin paljon enemmän kuin häntä itseä, Fritz ehkä ei olisi koskaan ajatellut luostari-elämää; jos minä olisin ollut jumalisempi, hän olisi varmaan luottanut enemmän minuun, ja minä olisin kenties saanut hänet odottamaan ainakin muutamia vuosia, ennenkuin hän otti tämän palauttamattoman askeleen. Jollei Eva olisi ollut niin itsepäinen ja vaatinut, että hän, tarttumuksesta huolimatta, saisi lähestyä minua, hän kenties ei olisi sairastunut ruttoon ja tuo lupaus olisi ehkä vielä tekemättä, olisi ehkä ijäksi tekemättä jäänyt. Jos ei Jumala olisi antanut hänen niin viattomasti tuoda tautia meille! Mutta minun ei tule lausua mitään valituksen sanaa enää, sillä se olisi Jumalan häväistystä. Epäilemättä on Jumala lähettänyt koko tämän onnettomuuden meille; ja kapinoitseminen Jumalaa vastaan on kuoleman synti. Niinkuin täti Agnes sanoi: "Jumala on kadehtiva Jumala", Hän ei suvaitse meidän pitää epäjumalia. Meidän täytyy rakastaa häntä kaikkein enimmin, ensiksi, ainoastaan. Meidän täytyy tehdä suuri aukko sydämeemme ja luopua kaikista maallisista taipumuksista, että Hän sen täyttäköön. Meidän täytyy kuolettaa lihamme, että saamme elää. Mitä siis liha on? Luullakseni luonnolliset tunteemme, joita munkit nimittävät lihallisiksi himoiksemme. Näistä Fritz on luopunut. Jos siis kaikkien luonnollisten tunteittemme pitää kuolla meistä, mikä saa elää meissä? "Hengellinen elämä", sanotaan jossakin saarnassa, ja "rakkaus Jumalaan." Mutta eivätkö luonnolliset tunteeni ole sydämeni; ja jollen saa rakastaa Jumalaa sydämelläni, sillä sydämellä, jolla rakastan isääni ja äitiäni, millä minä rakastan Häntä?
Minusta näyttää kuin Jumalan rakkaus meitä kohtaan olisi peräti toista kuin inhimillisen olennon rakkaus.
Kun joku ihminen rakastaa meitä, tahtoo hän pitää meitä luonansa; iloitsee, kun hän tekee meidät onnelliseksi; riemuitsee, kun olemme onnellisia, joko hän itse saattaa meidät siksi tai ei, kun se vaan on oikea onnellisuus, semmoinen onnellisuus, josta meillä on hyvää.
Mutta Jumalan rakkauden laita lienee aivan toisenlainen. Hän kieltää meitä millään lailla tulemasta liian likelle Itseään. Meidän tulee asettaa pappeja, pyhimyksiä ja katumusharjoituksia itsemme ja Hänen väliinsä, ja sitten lähestyä häntä suurimmalla varovaisuudella, peläten, että tämä kuitenkin tapahtuu väärällä tavalla ja Hän suuttuu meihin, ei ollenkaan iloitse onnestamme — päinvastoin Hän ei ole koskaan niin mielissänsä, kuin milloin luovumme kaikesta elämämme onnesta ja sen kautta saatamme muita onnettomaksi, niinkuin Fritz, meidän oma Fritz, juuri nyt on tehnyt.
Sentähden on epäilemättä se rakkaus, jota Jumala meiltä itse suhteensa vaatii, aivan toista kuin se rakkaus, jota pidämme toisiamme kohtaan. Se on luullakseni totinen, vakava, tyven kunnioitus, joka on liian ylevä tuottamaan kenellekään iloa taikka surua, semmoinen kunnioitus, jota havaitaan täti Agnesin ankarissa, tunnottomissa kasvoissa. Minä en voi milloinkaan, enpä milloinkaan edes koettaa sitä saavuttaa. Tätä nykyä minulla tosiaan ei ole aikaa sitä ajatellakaan.
Jumalan kiitos, sinä elät vielä, sinä Armon Äiti! Sinun kasvoillasi on ollut kyyneliä, todellisia, katkeria, inhimillisiä kyyneliä; sinun silmissäsi on ollut ilon, todellisen, yksinkertaisen, inhimillisen ilon hymyjä. Sinä ymmärrät ja säälit. Etkö sinä kuitenkaan, oi! etkö edes sinä, suloinen äiti, voinut muistuttaa Fritz'iä siitä äidistä, jonka hän on jättänyt yksinään taistelemaan? sinä, joka olet äiti ja kallistuit kehdon yli ja asuit kerta vähäisessä, halvassa kodissa Nazaretissa?